Avainsana: sasky

Jokaisella alalla on oma ammattisanastonsa. Sellaista tarvitaan, että tekemisen lisäksi voi myös keskustella tekemisestä. Tätä edistääkseni kokosin yhteen kirjoittamiseen liittyviä termejä, jotka auttavat jäsentämään tekstin rakenteita ja kirjoittamista. Jos pitäisi kertoa yhdellä sanalla mistä tässä on kyse, se on:

verstaspuhe (engl. shop talk) ei tarkoita teoriaa, tarkistuslistaa eikä oppikirjaa. Siinä vaihdetaan kokemuksia, jaetaan omia työtapoja ja ratkotaan yhdessä ongelmia. Verstaspuhe ei ole tekstilaji, tyyli tai määritelmä, vaan epätäydellinen kokoelma asioita, joilla on jotain tekemistä tiedon, ajattelun ja oman tekstin kanssa.

• käytännöllistä: ”tämä piti purkaa kokonaan ja kasata uudestaan”
• kokemusperäistä: ”liimaa tämä tuohon kiinni, että ovat yhdessä vahvempia”
• epätäydellistä: ”no, näin minä sen yleensä teen”
• rehellistä: ”eihän se silti koskaan tule kerralla kuntoon”

Täällä erillisessä sanastossa voi antaa pitkiäkin määritelmiä niin, etteivät ne häiritse varsinaisten juttujen lukemista. Sanastossa on jo yli seitsemänkymmentä entryä ja sitä voi lukea myös ihan omana teoksenaan. Saataville niille, joita tällainen kiinnostaa tai huvittaa.

Kun huomaat, että maailmassasi on asia, anna sille nimi. Saatuaan nimen se alkaa elää mielessäsi ja alat nähdä sen kaikkialla. Nyt voit miettiä, millainen se on, mihin se liittyy, ja mitä sillä voi tehdä. Aasialla on nyt nimi ja määritelmä. Intuitiivinen kokemuksesi muuttui todeksi, vaikka vain omassa maailmassasi.

---

Kieli & teksti

asia toimii tässä yleisnimenä, jolla on erilaisia merkityksiä. Se voi olla koko jutun aihe, kappaleen tai lauseen keskeisin käsite tai luettelon yksittäinen kohta. Tämän yleisnimen käytön tehtävänä on välttää marssittamasta kaikkia eri merkityksiä jokaiseen kohtaan, missä sitä käytetään.

sana on kielen nimilappu tietylle asialle. Se voi viitata konkreettiseen asiaan tai abstrakktiin käsitteeseen. Sana kuuluu kielen tasolle: ”mansikka”, ”strawberry” ja ”ichigo” ovat eri sanoja, vaikka tarkoittavat kaikki samaa puutarhamarjaa. Sana viittaa kuitenkin myös kielen syvätasolle, eli merkityksiin. ”Pilvi” voi tarkoittaa meteorologista ilmiötä, huolestuttavaa asiantilaa tai tiedon verkkotallennuspaikkaa.

käsite (engl. concept) on mielen nimilappu tietylle asialle. Se ei tarkoita sanaa eikä tietyn kielen termiä, vaan asian merkitystä. Esimerkiksi ”rengas” on suomen kielen yleinen sana, joka viittaa pyöreään muotoon. Pallo ei ole rengas, sillä rengas on litteä. Entä jääkiekko? Ei ole, sillä renkaassa on reikä keskellä. Käsite saa merkityksen kontekstista. Autoista puhuttaessa se tarkoittaa auton pyörän kumiosaa (ks. konteksti). Jotkut tohelot tarkoittavat sillä sekä kumipyörää että metallivannetta yhdessä. (ks. tulkinta) Käsite voi myös olla yhtä sanaa monimutkaisempi rakenne. ”Renkaanvaihto” tarkoittaa rengastyypin vaihtamiseen vuodenajan mukaan tai kuluneen tai rikkoutuneen renkaan vaihtamista ehjään.

fraasi on kieleen vakiintunut sanojen muodostama ilmaisu, jonka merkitys on enemmän kuin sen osien summa. Se voi olla sananparsi, kulttuurinen viittaus tai vieraasta kielestä omaksuttu ilmaus. Olennaista on, että fraasi on irtautunut alkuperäisestä yhteydestään ja jäänyt elämään osaksi kieltä ja kulttuuria. Fraasilla voi ohjata miten lukija tulkitsee tekstiä, mitä hän tuntee ja mitä mielleyhtymiä hänelle tulee. Esimerkiksi vanha parkanolainen fraasi ”kuraan kuollu kuttu” kuvailee ihmisen mielialaa, mutta traaginen liioittelu tekee siitä oudolla tavalla hilpeän.

kirjoittaja on tekstin tuottanut todellinen, elävä ihminen. Hän voi olla lukijalle täysin tuntematon, vaikka teksti synnyttääkin lukijalle vahvoja mielikuvia puhujasta.

puhuja on se henkilö, jonka lukija kokee tekstissä puhuvan. Se voi olla lähellä kirjoittajan omaa persoonaa tai hänen luomansa kuvitteellinen hahmo. Fiktiossa puhuja on usein tietoisesti rakennettu henkilö, jolle kirjoittaja on luonut taustan, motiivit ja luonteenpiirteet. Mitä paremmin fiktiohahmo on rakennettu, sitä todemmalta hän lukijasta tuntuu.

positio on tekstin syvätaso, joka kertoo, kuka tekstissä puhuu. Mistä asemasta hän puhuu ja missä suhteessa hän on aiheeseen ja lukijaan. Esimerkiksi ajatus ”Tiiviin asian kannattaa sanoa lyhyesti.” on seuraavassa kirjoitettu kolmesta eri positiosta:

• Opettaja: ”Suosi lyhyitä lauseita. Pitkät kuormittavat lukijaa enemmän.”
• Kollega: ”Huomasin, että tästä tuli parempi, kun pistin tästä poikki”
• Toimittaja: ”Hyvä otsikko on napakka ja naseva.”

rekisteri (engl. register) on tekstin pintataso, eli tilanteeseen, tarkoitukseen ja yleisöön sopiva kielenkäytön tapa. Rekistereitä ovat esimerkiksi puhekieli, uutiskieli ja tieteen kieli. Kirjoittaja valitsee rekisterin puhujan, position, tilanteen ja yleisön perusteella.

teksti viittaa tässä muotoon sen laajuudesta riippumatta. Yksi sana, lause tai kokonainen kirja ovat kaikki tekstiä. Teksti ei ole valmis juttu, mutta siitä voi tulla sellainen. Käytän tässä muoto-sanaa kuvaamaan erityyppistä informaatiota: teksti, kuva, ääni, video.

asiatiiviys (engl. item density) tarkoittaa tässä tekstin ominaisuutta, joka kuvaa asioiden suhteellista osuutta tekstissä. Nimeäminen ja määritteleminen ovat tiivistä asiaa, mutta taustoittaminen ja tarinankerronta yleensä eivät. Asioiden määrän lisäksi siinä on kyse siitä, kuinka paljon ajatustyötä lukija joutuu tekemään ymmärtääkseen tekstin (ks. aivokuroma). Termiä voisi kuvata tekstin sävy -liukusäätimellä ”Keskittymistä vaativa” → ”Helppolukuinen”

tyhjäkäynti kuvaa tekstin asiatiiviyden astetta ja tarkoittaa, että tekstissä ei ole siinä kohdassa uusia asioita tai lukijan tarkkaa keskittymistä ja ajattelua vaativaa sisältöä. Se purkaa lukijan aivokuormaa.

ylikierrokset kuvaa tekstin asiatiiviyden astetta ja tarkoittaa, että tekstissä on siinä kohtaa niin paljon uutta asiaa, että se edellyttää lukijalta tarkkaa keskittymistä ja ajattelua.

mubun (無文) (jap. tyhjä teksti) teksti, joka näyttää virheettömältä ja oikealta, mutta ei kanna mitään merkitystä tai välitä mitään tietoa. Teksti, joka on olemassa vain sitä varten, että tekstiä pitää olla (vrt. markkinointikieli, hallintojargon, poliittinen retoriikka, hankekieli tai AI-höttö).

abstraktiotaso kuinka lähellä tai kaukana tekstissä ollaan fyysisistä asioista, havainnoista, esimerkeistä ja toiminnasta. Korkealla abstraktiotasolla puhutaan yleisistä käsitteistä, periaatteista ja arvoista, matalalla tasolla konkreettisista asioista, ihmisistä ja tapahtumista. Esimerkiksi konkreettisella tasolla on havainto ”tämä puu”. Se on biologian abstraktilla, lajitasolla ”rauduskoivu” ja vielä yleisemmällä, ekologisella tasolla ”tuoreen lehtimetsän pääpuulaji”.

toisteisuus (tautologia) on tekstissä käytettyjen sanojen tai sananjuurien esiintyminen useampaan kertaan lähekkäin. Se saa jutun näyttämään kömpelöltä ja kirjoittajan sanavarastoltaan rajoittuneelta. Toisteisuutta huomaa yleensä vasta valmista tekstiä lukiessa. Ongelmaa voi korjata synonyymeillä, muuttamalla lauserakenteita sekä nimeämättömillä viittauksilla (substantiivi: ”se”, ”tämä”; verbi: ”näin”, ”tällä tavoin”).

symmetria tarkoittaa sitä, että kun yksi asia esitetään tietyssä järjestyksessä, samaa järjestystä käytetään seuraavan asian kohdalla. Erilaisia esittämisjärjestyksiä ovat esimerkiksi ”sana” → ”selitys”, ”ennen” → ”nyt”, ”syy” → ”seuraus”, ”ongelma” → ”ratkaisu”, ”väite” → ”perustelu” ja ”havainto” → ”tulkinta”. Jos tekstissä on useampia asioita, joissa on samanlaisia rakenteita, symmettria toteutuu, kun ne noudattavat samanlaista järjestystä. Se on lukijalle pienempi aivokuorma ja myös esteettisesti kauniimpaa. Edellisten tapaisten rakenteiden lisäksi symmetriaa voi nähdä myös aktiivi-passiivi -tyylin sekä luku- ja sijamuotojen käytössä. Samaa asiaa koskevat peräkkäiset asiat on hyvä taivuttaa mahdollisimman samaan muotoon.

foreshadowing (ennakointi) tarkoittaa vihjeen antamista lukijalle jutun alussa tai alkupuolella kertomatta, onko ja miksi se on merkittävä. Lukija ymmärtää vihjeen ja ison asian yhteyden vasta, kun tärkeä asia paljastetaan hänelle myöhemmin. (ks. Osa 6:n otsikkokuvaa ja Sam Spade loppukaneettia).

inline-otsikko on otsikkomaisen asian latominen kappaleen alkuun ja sen korostaminen typografisilla keinoilla, esim. lihavoimalla. Se antaa jutulle modernin ja sanakirjamaisen ilmeen. Se vähentää väliotsikoiden tarvetta ja tiivistää näin juttua.

silta on sana, fraasi tai lyhyt lause, jonka tehtävä on siirtää lukija huomaamattomasti asiasta toiseen. Sillan olemassaoloa ei yleensä huomata, mutta sen puuttuminen tuntuu asian yllättävänä vaihtumisena. Esimerkiksi jos asia on selitetty edellisessä kappaleessa tai lauseessa, seuraava lause tai kappale voi vain viitata siihen. Näin ei tarvitse kuljettaa kaikkia määritteitä mukana. Sillan rakentamiseen asiasta toiseen riittää usein yksittäinen lause, esim. ”Katsotaan tarkemmin yhtä tähän liittyvää yksityiskohtaa” (vrt. ramppi)

ramppi on tekstirytmin rakenne, joka kasvattaa lukijan odotusta ennen huippua. Ramppi on tekstin kohta, jossa lukijalle kerrotaan, mitä on tuossa, ilman että sitä paljastetaan. Se pihistelee ratkaisevan ajatuksen antamista, jotta sen vaikutus voimistuu. (vrt. silta)

huippu on tekstin merkityksellisin kohta. Siihen tiivistyy lauseen, kappaleen tai koko tekstin tärkein ajatus tai oivallus. Jos huipulle tehdään kontekstinvaihto, ramppi antaa huipun tulkinnalle kehyksen. Eri kontekstissa oleva huippu on usein tiivistetty, metaforaksi tai aforismiksi.

käännekohta (engl. pivot) on tekstin rakennekohta, jossa lukijan tapa tulkita tekstiä muuttuu. Sen jälkeen samaa aihetta katsotaan uudesta näkökulmasta tai tekstin suunta muuttuu olennaisesti.

metafora (kreikk. meta: yli, toiselle puolelle, jälkeen, muutoksen kautta + pherein: kantaa, viedä, kuljettaa) kielellinen rinnastus, eli tapa auttaa lukijaa tulkitsemaan asia jonkun hänelle tutun asian kautta. Metafora ei ole väitteenä totta. Se on oikeastaan linkki, joka ohjaa lukijaa oikeaan tulkintaan.

anti-metafora on kirjoituksellinen keino, jossa kahta erilaista asiaa verrataan metaforan tyyliin, mutta vertaus samalla kielletään. Sen avulla kerrotaan kiertotien kautta, mitä jokin ilmiö ei ole. Se auttaa lukijaa luopumaan väärästä ajattelumallista ennen uuden esittämistä. Anti-metafora on siltä, jossa lukee: ”Pääsy kielletty”

mufora (jap. 無 ”mu” = ei, tyhjyys + kreikk. ”pherein” = kantaa, kuljettaa) on metafora, joka ei vain kanna perille saakka. Rinnastus on niin kaukaa haettu, ettei se enää avaudu lukijalle, vaan vaatii absurdin pitkän selityksen. Muforan kehittäminen on tekijälleen tärkeämpää kuin alkuperäinen asia. Niitä voi pitää ajatusleikkeinä tai erittäin outoina vitseinä (vrt. puujalkavitsi). Muforan tunnistaa siitä, että tekijä pyrkii väsymättä vakiinnuttamaan sen lähipiiriinsä ja on joukon ainoa, joka nauraa sille.

sohvatyyny on tekstiin lisätty yksityiskohta, joka sopii jutun yleisilmeeseen ja tuo siihen sopivaa vaihtelua. Sohvatyyny ei ole välttämätön, mutta se rikastaa kuvausta ja tekee kokonaisuudesta kiinnostavamman, persoonallisemman tai miellyttävämmän. Termi pohjautuu ajatukseen tekstin muotoilusta sisustussuunnittelijan asenteella.

lähdeteksti (tekn. source text) eli mitä teksti itsessään on. Alkuperäinen teksti, josta voidaan nostaa sitaatteja ja jota käytetään oman jutun kirjoittamisen raaka-aineena. Lähdeteksti antaa paitsi suoraa tekstisisältöä, se välittää lisäksi sen kirjoittajan ideoita ja jäsennystapaa aiheeseen.

kohdeteksti (tekn. target text) vastinpari lähdetekstiin. Kirjoittajan oma teksti tai kirjoittajan laatiman valmiin jutun teksti.

Työvaiheet

alkuidea (engl. origin idea) ensimmäinen ajatus jutusta, useimmiten ei vielä käyttökelpoinen aloittaa kirjoittaminen sen pohjalta.

juttuidea (engl. story idea) alkuideasta kehitetty käyttökelpoinen jutun perusajatus

tekstilähde (tekn. text source) eli mistä teksti tulee. Ei kuvaa itse tekstiä vaan viittaa siihen, mistä ja missä muodossa teksti on saatu. Lähde voi olla esimerkiksi keskustelu tai aiempi juttu.

raakateksti on kerran kirjoitettua tekstiä. Se on kirjoittajan ensimmäinen luonnos tai versio tekstistä.

jutturunko on kirjoittajan kauppalappu. Mitä asioita juttuun haluaa ja missä järjestyksessä. Runko ohjaa kirjoittamisvaihetta ja toimii idealistana, jotka voi kirjoittaa auki lukujen otsikoiksi.

tekstikohde (tekn. text target) vastinpari tekstilähteelle. Viittaa jutun julkaisualustan tai formaatin sisällöllisiin ja teknisiin vaatimuksiin ja tavoitteisiin.

juttu (engl. piece, story) on toimittajaslangia ja viittaa valmiiseen kirjoitettuun tuotokseen. Kirjoittaja kirjoittaa sanoja ja lauseita eli tekstiä. Ne editoidaan ja viimeistellään valmiiksi jutuksi.

jälkivilkaisu tarkoittaa verkkojulkaisun visuaalista ja toiminnallista tarkistamista julkaisun jälkeen: miltä juttu näyttää tietokoneella ja mobiililaitteessa, toimivatko linkit, rajautuvatko kuvat oikein, jäikö rivinvaihto väärään kohtaan ja välittyykö sisältö selkeästi myös selainkäännöksen kautta.

Lukija

lukurytmi on tekstin ominaisuus, joka kuvaa sitä, kuinka nopeasti tai hitaasti lukijan huomio liikkuu tekstissä. Lukurytmiin vaikuttavat lauseiden pituus, kappalejako, luettelot, väliotsikot ja asiatiiviys. Hyvä lukurytmi vaihtelee, eikä kuormita jatkuvasti samalla tavalla.

ajatusketju on tekstin asioiden välinen yhteys, jonka avulla lukija etenee tekstissä yhdestä asista seuraavaan. Katkennut tai puuttuva ajatusketju saa tekstin tuntumaan hyppivältä.

tulkinta kuvaa sekä tekemistä (tulkitseminen), että tekemisen tulosta (tulkinnan tuotos). Kirjoittaja laatii tekstiin merkityksiä lukijan löydettäväksi (esim. faktatietoa). Näiden lisäksi lukija rakentaa merkityksiä, jotka syntyvät aiempien tietojen, havaintojen ja kontekstin pohjalta. Tulkinta ei ole sama kuin oma havainto, sillä se rakennetaan usein selityksistä, ennustuksista ja asenteista. Mitä rohkeammin tulkitsee, sitä subjektiivisempi tulkinnasta tulee. (ks Tekstin sävy: ”yksiselitteinen” → ”monitulkintainen”). Myös se, kuinka tarkkaa kieltä käytetään, vaikuttaa siihen, kuinka paljon lukijan täytyy tehdä tulkitoja. Esimerkiksi autonostajan ei tarvitse arvailla, kun myynti-ilmoituksessa lukee ”kahdet renkaat ja kahdet vanteet”.

aivokuorma (engl. cognitive load) on lukijan käsiteltäväksi joutuvan uuden tiedon määrä ja monimutkaisuus. Suuri aivokuorma hidastaa lukemista ja vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottamista. Kirjoittaja voi säädellä aivokuormaa mm. selkeydellä, asiatiiviydellä, kappalejaolla, esimerkeillä ja tyhjäkäynnillä. (vrt. asiatiiviys)

sivupolku Ajatus tai aihe, joka liittyy pääasiaan mutta ei vie sitä eteenpäin. Sivupolku voi olla kiinnostava ja hyödyllinen, mutta liian monet sivupolut eksyttävät lukijaa. Sivupolku on usein kirjoittajan assosiaatiosta syntynyt ja muistiin kirjattu idea, joka on vain unohtunut tekstiin karsimisvaiheessa.

spoileri (engl. spoiler) tärkeän asian paljastaminen liian aikaisin. Yllätyksen pilaaminen lukijalta.

näkökulma on valittu tapa tarkastella asiaa. Sama aihe voidaan tarkastella useasta eri näkökulmasta. Esimerkiksi värejä voi tarkastella historiallisesta tai psykologisesta vinkkelistä. Näkökulma määrää, mitkä asiat ovat olennaisia, mitkä jätetään taustalle ja mitkä kokonaan pois.

konteksti (engl. context) on joskus suomennettu sanalla viitekehys, mikä purkautuu ajatukseksi, että asia voi viitata erilaisiin merkityksiin eri kehyksissä. Käännettäessä tekstiä kielestä toiseen, oikeaa merkitystä katsotaan sanan lähiympäristön (lause, asiayhteys) kautta. ”Kun puhe on tästä asiasta, tämä sana tarkoittaa tätä”. Konteksteja on hyvin erityyppisiä. Historiallinen (asia suhteessa aikakauteen), tieteenala (miten kyseinen tieteenala käyttää termiä). Sama asia voi tarkoittaa eri asioita eri konteksteissa. Esim. ”käsi pystyssä” tulkitaan koulun kontekstissa puheenvuoron pyytämiseksi, mutta jalkapallon kontekstissa oman rikkeen myöntämiseksi.

tekstin tuntu (engl. feel) tarkoittaa lukijan kokemusta tekstistä. Se sisältää sekä tekstin ominaisuuksia, lukijan suhdetta tekstin sisältöön ja ominaisuuksiin sekä kirjoittajan ääneen tekstissä.

Ajattelun työkaluja

aivodumppi (engl. brain dump) on kirjoittamisen alkupään operaatio, missä asiaan liittyvät ajatukset kirjataan epäröimättä ja editoimatta. Tavoitteena ei ole tuottaa valmista tekstiä, vaan jäsentää sekalaisia ajatuksia ja raaka-ainetta tekstin editoimiseen. (ks. mushin)

rantavarjo tarkoittaa ensimmäistä ideaa, joka tulee mieleen juttua suunnitellessa. Jos juttua on kypsytellyt jo aiemmin, se voi olla heti hyvä juttuidea, mutta tyhjästä lähdettynä ei useinkaan vielä valmis juttuidea. Rantavarjo-sana syntyi Tekstin ideointi -luvun mielikuvasta, missä tartuttiin ensimmäiseen lähellä olevaan asiaan, vaikka parempiakin olisi ollut ihan vieressä.

vohvelointi (engl. waffle, jaaritella) on kirjoittajan taipumus kirjoittaa aluksi löysää tekstiä ennen kuin pääsee kunnolla vauhtiin. Sitä tulee helposti johdantoon ja täysin uutta asiaa aloittaessa. Vohvelointi on näkyviin kirjoitettua harhailevaa ajattelua.

maksimi on luonnosteluvaiheen työmenetelmä, missä ajatus kirjoitetaan tarkoituksella ensin liioiteltuun muotoon: äärimmäiseksi väitteeksi tai ehdottomaksi totuudeksi. Maksimia ei koskaan jätetä valmiiseen tekstiin. Sen ainoa tarkoitus on saada kirjoittaja väittelemään oman ajatuksensa kanssa.

pesukoneen tuijottaminen kuvaa kirjoitusprosessia, missä koneeseen tungetaan sotkuisia asioita. Ne pyörivät koneessa pesuohjelman eri vaiheissa, jotka vievät oman aikansa. Kirjoittaja nähdään hahmona, joka istuu epämukavasti lattialla eikä voi muuta kuin seurata, mitä tapahtuu. Mitä kauemmin pyykin antaa pyöriä, sitä puhtaammaksi asiat muuttuvat.

jälkiviimeistely tarkoittaa julkaisun jälkeen tehtvää virheiden korjausta ja jutun parantelua. Siihen kuuluu virheiden korjailu (linkki ei toimi), layoutin kiillottaminen (otsikon sanat jakautuivat hassusti riville) ja tekstin hiominen, esim. verbin poistaminen eli pro-droppi.(ks. julkaisuhelpotus)

ankkuri (engl. anchor) on tekstin ydinasia, johon tarkentimet viittaavat ja johon muualla viitataan sanalla ”se”. Kirjoittaja muotoilee ajatuksen (lauseen, fraasin) ankkurin ympärille ja päättää sen paikan tekstiosiossa. Esimerkiksi sanastossa jokainen selitettävä sana on oma ankkurinsa.

pehmentäminen tarkoittaa kovan väitteen muuttamista vähemmän jyrkiksi. Kovan väitteen tunnistaa usein sanoista ”jokainen”, ”kaikki”, ”aina”, ”väistämättä” ja ”paras”. Pehmeän väitteen tunnistaa sanoista ”ehkä”, ”voi olla”, ”mahdollisesti” ja ”on parempi” (vrt. diskleimeröinti)

droppaus on tekstirytmin tyylikeino, jossa lauseen tai kappaleen tärkein sana, havainto tai merkityksen muutos sijoitetaan tarkoituksella loppuun. Lukija saa ajatuksen ratkaisevan osan vasta viimeisenä, jolloin sen vaikutus voimistuu. Jos droppi on oma lauseensa, se on sitä painavampi mitä tiiviimpi se on.

poetisointi on tekstin rytmin ja painotuksen hienosäätöä, lauseiden sanajärjestyksen kääntämistä ei-arkisempaan muotoon, sanojen vaihtamista arkipuheesta vähän ylevämpään muotoon, painotettavien kohtien sovittamista tekstin biitin kohdalle. Poetisoinnissa tekstiä muutetaan niin, että se tuntuu paremmalta.

tiivistäminen on tekstin lyhentämistä erilaisin keinoin. Siinä poistetaan tarpeetonta, yliselittämistä ja turhaa kuvailua, mutta ei sisältöä. Asioita kuvataan ehkä epätarkemmin, mutta silti riittävän tarkasti.

kontekstinvaihto tarkoittaa sitä, että käsiteltävää asiaa aletaan kuvata toisesta näkökulmasta eli tulkita toisesta kehyksestä. Se tuo tekstiin vaihtelua, auttaa selittämään asian uudella tavalla ja voi synnyttää huumoria, jos uusi konteksti on riittävän absurdi tai epäsovinnainen. Aforismi on usein kontekstinvaihto yhdessä lauseessa. (ks. konteksti, huippu)

Julkaisuhelpotus on stressin lieventymisen ja jutun valmistumisesta syntyvän ilon muodostama kaksoistunne. Se on myös kognitiivinen tilanvaihto. Juuri ennen julkaisua zoomaat huomiosi pienimpiin yksityiskohtiin, esimerkiksi sanojen taivutuspäätteisiin. Vasta julkaisun jälkeen näet juttuasi lukijan silmin. Tämä olotila on erittäin hyödyllinen verkkojulkaisuja tehtäessä, sillä silloin korjauksia ja viimeistelyä voi tehdä rauhallisesti ilman aikataulupainetta. (Ks. jälkiviimeistely.)

tekstin sävy (engl. tone) tarkoittaa tekstin ominaisuuksia, jotka kirjoittaja on siihen valinnut ja kirjoittanut. Tietynlaisiin juttuihin sopiva sävy on virallinen, perinteinen ja vastauksia antava. Toisenlaisessa jutussa on luontevaa säätää sävyt henkilökohtainen, ajankohtainen ja keskusteleva. Erilaisista tekstin sävyistä ei ole täydellistä ja lopullista luetteloa. Ne ovat vain asioita kuvaavia nimilappuja.

liukusäädin kuvaa tekstin sävyjen ei-binäärisiä vaihteluvälinä. Teksti tai sen osa voi esimerkiksi olla ”väitteissään yksipuolinen” tai ”tasapuolisesti huomioon ottava” tai jotain siltä väliltä. Se rakentuu mielikuvalle, että kirjoittaja tekstiä viimeistellessään säätää juttunsa sävyjä kuin miksaaja musiikkia äänitysstudiossa.

sisustussuunnittelu tarkoittaa tekstin rakenteen ja painotusten huomioimista kokonaisuuden näkökulmasta. Se on myös lukijan tarpeiden ja odotusten ennakointia sekä asioiden laittamista sopivasti tarjolle. Se on kuin sisustuksen materiaalien ja sävyjen yhteensovittamista. Kun luvussa on tiivistä, tasapaksua ja keskittymistä vaativaa asiaa, sisustussuunnittelija lisää siihen taulukon, kuvan, otsikon lainauksen tai jotain muuta piristämään lukijaa (ks. sohvatyyny).

tekstisokeus ilmiö, jossa kirjoittaja ei enää huomaa omassa tekstissään olevia ongelmia, koska tuntee sen liian hyvin tai on jo väsynyt pitkän kirjoitussession jälkeen.

ma (間 (jap. ”väli”, ”tyhjä tila”, ”merkityksellinen tauko”) tarkoittaa sitä, ettei kaikkea selitetä kuoliaaksi asti, mutta tekstissä on silti riittävästi vihjeitä ohjaamaan oikeaan tulkintaan. Kirjoittaja jättää tarkoituksella tyhjää tilaa, minkä lukija täyttää omilla ajatuksillaan ja tunteillaan. Ma edellyttää, että kirjoittaja luottaa lukijaan ja arvostaa tätä.

Asennetta

tasapuolisuus on rinnakkaisten tekstin olioiden johdonmukaista kohtelua. Asiasta mainitaan kumpikin puoli, eikä tarkoituksella poimita yksipuolisia todisteita, Kun kuvataan samanlaisia asioita, niistä annetaan samantasoiset tiedot. Tasapuolisuus perustuu näkemykseen, että rehellienn kirjoittaja kohtelee tekstissä olevia asioita reilulla tavalla.

editointihenkisyys on asenne, missä tekstiin ei suhtauduta taideteoksena, vaan raaka-aineena, jota täytyy käsitellä, jotta siitä saadaan valmis hyvä juttu. Tämä on välttämätöntä jutuissa, joihin tulee tekstiä useammalta kirjoittajalta. Jonkun täytyy editoida ne yhtenäisiksi ja yhteen sopiviksi. Editointihenkisyyden ongelmana on, että jos tekstiä voi aina parantaa, se ei oikeastaan koskaan ole valmis.

diskleimeröinti (engl. disclaimer) kuvaa tapaa kirjoittaa niin varovasti ja poliittisesti korrektisti, ettei kenellekään voi tulla mieleen väittää vastaan, loukkaantua tai osoittaa virhettä. Asioiden esittämiseen liitetään rajauksia ja varauksia niin paljon, että ne muodostavat suuremman osan sisällöstä kuin itse asia. Kun tekstiä diskleimeröi tarpeeksi, se ei enää uskalla sanoa mitään. (vrt. pehmentäminen)

mugaku (無学) (jap. ei-koulutettu, oppimaton, moukka) Alunperin halveksuva ilmaus kouluja käymättömistä. Annoin termille tässä tässä uuden merkityksen. Se kuvaa kirjoittamisen tapaa, jossa kirjoittaja ei pyri osoittamaan oppineisuuttaan, siteeraamaan alan guruja eikä käyttämään erikoiskieltä sulkemaan maallikot sisäpiirin ulkopuolelle. Tavoitteena on kirjoittaa asioista selkeästi, muttei liian hienosti.

maadoittaminen tarkoittaa kirjoittamisen tapaa, jossa abstrakti ajatus tuodaan takaisin arkikokemukseen tai fyysiseen maailmaan. Näin lukija saa tartuntakahvan käsitteellisen sisällön ymmärtämiseen, ja samalla kirjoittaja välttää ajautumasta liian pitkäksi aikaa pelkän teorian varaan.

mushin (無心) (jap. ei-mieli) Zen-maalaustaiteen perusidea, missä taiteilija pyrkii vapautumaan egon ohjauksesta ja tekemään taidetta epäröimättä, laskelmoimatta ja katumatta. Kirjoittajalle se tarkoittaa rohkeutta, rehellisyyttä, avoimuutta. Kuitenkin, korjaamisen suhteen maalaaminen ja kirjoittaminen eroavat toisistaan. Pensselillä ja musteella maalatessa korjaaminen on mahdotonta, mutta kirjoittaessa se on erottamaton osa työskentelyä.

keittiöepistemologia Tiedon muodostumisen, ajattelun ja ymmärtämisen tarkastelu käytännön arkikokemusten, vertausten ja kahvipöytäkeskustelujen kautta ilman muodollista filosofista terminologiaa. Menetelmä, jossa monimutkaisia käsitteitä lähestytään kysymällä ”mitä tässä oikein tapahtuu?” ennen kuin niitä luokitellaan tai nimetään. Tavoitteena ei ole kytkeä asiaa teoriakehykseen, vaan nähdä asia tarkasti.

tutkiva kirjoittaminen (engl. exploratory writing) on työskentelytapa, jossa kirjoittaja käyttää kirjoittamista keinona ajatella, tutkia ja tehdä havaintoja sen sijaan, että hän vain välittäisi jo valmiiksi tiedossa olevia faktoja ja ajatuksia. Tavoitteena on kirjoittaa saadakseen tietää.

kokemuksellinen kirjoittaminen tarkoittaa kirjoittamisen tapaa, jossa kirjoittaja ei pyri vain kertomaan tai selittämään asioita, vaan rakentamaan lukijalle kokemuksen, jonka kautta tämä voi tehdä oivalluksen itse. Samalla kirjoittaminen toimii kirjoittajalle oman ajattelun tutkimisena ja kehittämisenä.

hidas kirjoittaminen on jutunteon menetelmä ja asenne, missä ei pyritä tekemään kerralla valmista, vaan tekstiin palataan useita kertoja, sitä luetaan, muutetaan, säädetään ja hiotaan. Hitaaseen kirjoittamiseen liittyy ymmärrys keskittymiskyvyn rajallisuudesta, muiden asioiden tekemisen välttämättömyydestä, oman ajatuskuplan tietoisesta puhkaisemisesta, jutusta keskustelemisesta, tauon pitämisestä ja juttuun palaamisesta. Rauhassa ja kunnolla mietitty juttu on parempi kuin äkkiä kyhätty.

tekoälyn periaatteellinen käyttö tarkoittaa sitä, että kirjoittaja ei pyydä tekoälyä generoimaan valmista juttua, vaan tekemään jutun yhdessä. Tekoälyä käytetään tarkistamaan kielioppia, faktoja, rakennetta, etenemistä, logiikkaa, kommentoimaan muutoksia ja pohtimaan vaihtoehtoja. Viimeistelyvaiheen tekstisokeuden yllättäessä jutun voi antaa tekoälylle ja pyytää sitä kertomaan rehellisesti, missä on heikoimmat kohdat. Sen jälkeen ne voi korjata helpommin itse.

---

Tähän päättyy Kirjoittamisesta-juttusarjan yhdeksäs ja viimeinen osa. Vaikka uutta osaa ei ole tulossa, tämä sanasto näyttää silti kasvavan edelleen. Viimeisimmät lisäykset ovat: anti-metafora , jälkiviilkaisu ja maadoittaminen.

Tässä Kirjoittamisesta-blogisarjan kahdeksannessa ja viimeisessä osassa viimeistellään juttua sujuvammaksi ja katsotaan sitä vähän lintuperspektiivistä. Valmiin jutun julkaiseminen on viimeinen vaihe, vai onko? Lopussa on juttusarjan aikana käytettyä ja keksittyä sanastoa.

---

Sujuvuus

Tässä muutamia tapoja viimeistellä tekstiä sujuvaksi ja helpoksi lukea.

Toisteisuus eli sanan, sananjuuren tai fraasin toistaminen samassa tai peräkkäisissä lauseissa saa tekstin tuntumaan kömpelöltä. Tällaista toistoa huomaa yleensä vasta lukemalla muuten valmista tekstiä. Ongelma ratkaistaan vaihtelemalla sana tai muuttamalla lauserakenne. Seuraavanlainen latteus syntyi, kun haluttiin välttämättä käyttää vanhaa muotisanaa.

Ennen: ”Oppimista tapahtuu monenlaisissa oppimisympäristöissä.”

Jälkeen: ”Ihminen oppii monenlaisissa ympäristöissä.”

Rytmi elää tekstissä monella eri tasolla. Rytmin tuntee vasta lukemalla valmista juttua. Kun hiot rytmiä, älä korjaa silloin muita asioita. Tarkkaile lukiessasi, missä kohdissa lukeminen hidastuu ja ymmärrys vaikeutuu. Merkitse korjattavat kohdat ja kun palaat niihin, voit esim.

• pilkkoa uuvuttavimpia sivulauserakenteita päälause+sivulause -mittaan
• pilkkoa ylipitkiä kappaleita uusi asia = uusi kappale -periaatteella
• pyöristää ja lyhentää ylitarkkoja määritelmiä
• poistaa vähiten merkittäviä asioita pisimmistä luetteloista
• laajentaa lyhyitä ja hakkaavia päälauseita tai yhdistellä niitä toisiinsa
• yhdistää yhden kappaleen mittaisia lukuja ja laatimalla niille yhteisen otsikon

Symmetria: Jos monimutkainen lause tai tiukasti yhteen kietoutuneita lauseita sisältävä kappale tuntuu olevan jotenkin vino ja epätyydyttävä, kannattaa tutkia tekstin symmetriaa. Täydellinen symmetria on selkeää, mutta tekee tekstistä mekaanista. Sitä on hyvä vähän rikkoa ja naamioida.

• Epäsymmetria (on-on-ei ole):
  ”Siinä on metallirunko ja hiljainen käyntiääni, mutta sitä ei ole tarkoitettu ulkokäyttöön.”
• Täydellinen symmetria (on-on-on):
  ”Siinä on metallirunko. Siinä on hiljainen käyntiääni. Se on tarkoitettu vain sisäkäyttöön.”
• Osasymmetria (on-mutta):
  ”Se on metallirunkoinen ja käyntiääneltään hiljainen, mutta sopii vain sisäkäyttöön.”

Symmetriaongelman huomaa siitä, että lukiessa täytyy vaihdella ajatuksen suuntaa: ”alku → loppu”, ”loppu → alku”, ”alku → loppu”, ”loppu → alku”. Tämä on kognitiivisesti raskasta.

Väitteen voimakkuus: Voit säätää väitettä jyrkemmäksi tai pehmeämmäksi pelkällä sanavalinnalla: ”yksi tapa” → ”aika hyvä tapa” → ”yksi parhaista tavoista” → ”minusta paras tapa” → ”ehdottomasti paras tapa”.

Pura ehtorakenteita. Ne tekevät tekstistä oppikirjanmaista ja raskaita lukea. Tässä naamioitu jos-niin -ehtorakenne:

Ennen: ”Jos seuraat kappaleiden sanoituksia samalla kun kuuntelet sitä, saat mallin, miltä laulettu kieli näyttää tekstinä ja miltä teksti kuulostaa laulettuna.”

Jälkeen: ”Kielenopiskelua musiikin avulla: kuuntele musiikkia ja seuraa samalla sanoituksia. Laulaja näyttää, miten sanat äännetään, ja sanoitukset, miten ne kirjoitetaan.”

Pyri perusmuotoon: Etenkin tekstin sisäisen listan asiat on helpointa hahmottaa yksikön nominatiivi- tai genetiivimuodossa:

Monikon genetiivi: ”yksittäisten tuotteiden, tavaraerien ja tuoteperheiden hankintapäätökset”

Yksikön nominatiivi: ”päätös hankkia yksittäinen tuote, tavaraerä tai tuoteperhe”

Poista toisteisuutta: Jos samassa lauseessa on kaksi kertaa sama verbi, toinen niistä olisi hyvä vaihtaa toiseksi tai muuten eliminoida (esim. sanomalla asia eri rakenteella). Jos joudut sanomaan samantyyppisen lauseen kahteen kertaan, tee ensimmäisestä lauseesta yksinkertaisempi ja asiasta yleisempi ja lisää toiseen tarkentimia, syvyyttä tai eri näkökulma.

---

Metatasolle

Asiatiiviys: Juttu on kokonaisuus, jonka asiatiiviys vaihtelee. Teksti on tyhjäkäynnillä kohdassa, missä ei tule uutta asiaa tai ajateltavaa. Teksti käy ylikierroksilla kohdassa, missä tulee jatkuvasti uutta asiaa ja lukijalta vaaditaan tarkkaa keskittymistä.

Tavallisesti jutun alussa lukijaa johdatellaan aiheeseen ja ajatuksiin, sitten asia tiivistyy, välillä kevennetään, jotta voidaan taas tiivistää ja lopussa taas kevennetään.

• Lisää tiiviiseen kohdan perään vähän löysempää tekstiä
• Älä laita kahta asian ydintä aivan peräkkäisiin lauseisiin
• Älä jatka tiivistä asiaa aivan jutun loppuun saakka

Konteksti: Kun jokin sana pistää silmään valmiista jutussa, se voi olla eri kontekstista kuin muu teksti. Esimerkiksi tarkka lääketieteen termi särähtää korvaan, jos sellainen on eksynyt keskelle runotekstiä. Kun tietoisesti vaihdat kontekstia, käytä sellaista, joka ei vaadi erikseen selittämistä.

Rekisteri Jos kirjoitat asiakkaille, pysy asiakasviestinnän rekisterissä (neutraalin ystävällistä ja auttavaista sinuttelua). Jos jutussa on useampia rekistereitä, tarkista, että muutoskohdat ovat selkeät, eikä saumat vuoda.

Jos juttuun tulee tekstejä useammilta henkilöiltä, tekstit ovat usein vähän eri rekistereissä. Joku kirjoittaa passiivissa, toinen määräilee ja normittaa. Juttua viimeistellessä rekisterinvaihdot on hyvä katsoa ja tarvittaessa hioa pois.

Abstraktiotasot: Juttu rakennetaan usein tietylle abstraktiotasolle (konkreettinen, abstrakti, teoreettinen, runollinen). Tasojen välillä voi ja on hyvä liikkua. Viimeistellessä katsotaan, kuinka luontevaa siirtymiset ovat. Joskus lukijaa halutaan yllättää heittämällä häntä varoittamatta tasolta toiselle. Joskus abstraktiotasoa ei haluta reilusti myöntää, vaan sitä vähän vain kuiskataan (esim. sulkeiden sisään suljetuilla huomautuksilla). Asian voi selittää sanoilla, näyttää tilanteena, verrata toiselle abstraktiotasolle tai ankkuroida metaforaan. Tarkan termin voi selittää määrittelemällä tai käyttämällä sitä yleiskielisessä tekstiosiossa.

Jos käsitteen muuttaa toiminnaksi, se on helpompi ymmärtää. Etenkin ohjeet on hyvä kytkeä lukijan konkreettiseen kokemukseen:

”sijoita tekstin ydinasia lauseen alkuun” → ”pudota ankkuri heti lauseen alkuun”.

---

Julkaiseminen

Jutun saaminen valmiiksi tuntuu hyvältä. Jos kirjoitit hyvän jutun, ole ylpeä itsestäsi. Jos juttu ei täysin onnistunut, ole tyytyväinen siihen, että se on nyt tehty.

Ennen varsinaista julkaisemista kannattaa tarkistaa muutama tekninen asia:

• Muista lisätä juttuun metadata (otsikko, tekijä, organisaatio, hakusanat). WordPress-alustalla ne löytyvät Artikkeli-palkin Avainsanat-kohdasta ja Wordissa ne lisätään Tiedosto > Tiedot -kohdasta. Wordistä tehtävä PDF-vienti ottaa dokumentin metadatat mukaan automaattisesti. Näin tiedot näkyvät oikein myös intranetin ja nettihakujen tuloslistoissa.
• Jos käytät normaalista poikkeavia fontteja tai haluat tarkasti juuri tietyn ilmeen, upota fontit PDF-versioon (valitaan vientiasetuksissa).
• Jos lähetät jutun sähköpostin viestirungossa ja olet kirjoittanut sen teksturissa, ota automaattinen tavutus pois päältä ennen kuin kopioit jutun teksturista. Näin juttu ei saastu kiinteistä tavuviivoista.
• Word-teksturi osaa tutkia ja näyttää dokumentin saavutettavuusongelmat (löytyy valitsemalla Tarkista > Tarkista helppokäyttöisyys). Se osaa jopa ehdottaa, miten ongelmat korjataan.
• Tarkista, että jutussa olevat linkit toimivat. Syvälle sivustorakenteeseen viittaavat suorat linkit voivat katketa ajan saatossa, kun linkkisi kohdesivu siirretään ajankohtaisten osiosta sen julkaisuarkistoon. Linkki kannattaa kohdistaa julkaisuluetteloon tai virallisen asiakirjan alkuteksteissä mainittuun pysyvään linkkiin

Aikataulussa pysyminen ja jutun saaminen tavoitteiden mukaiseksi tuovat aina onnistumisen tunteen. Sen lisäksi julkaisemiseen liittyy syvempää psykologiaa, mitä olen oivaltanut tämän juttusarjan myötä. Julkaiseminen poistaa epävarmuuden aikaansaamisesta, julkaisuaikataulusta ja siitä tasosta, mitä jutulta itse odotti. Tämä on hyvin vapauttavaa ja kaiken tämän paineen poistuminen rentouttaa kirjoittajaa. Edelleen oman juttunsa näkeminen julkaisumuodossa muuttaa kirjoittajan lukijaksi.

Teksti näyttää julkaisualustalle siirrettynä valmiilta jutulta ja nyt sitä lukee eri silmin. Huomasin itsekin, että sarjan kolmas osa oli aivan liian pitkä ja loppua kohden hyvin asiatiivis. Niinpä pilkoin kyseisen maratonjutun kahteen osaan. Sisältöjä sovittamalla ja täydentämällä siitä syntyivät nykyiset osat kolme ja neljä.

Itse julkaiseminen voi olla yksi napinpainallus tai pidempi prosessi. Online-julkaisuissa kirjoittaja julkaisee itse, työjutuissa juttu lähtee viestintäihmisten katsottavaksi ja lehdissä toimitukseen tarjottavaksi. Kirjapainojen kanssa kirjoittaja lähettää jutun taittoon, saa vedoksen tarkistettavaksi ja antaa lopuksi painohyväksynnän.

Online-julkaisu on nykyisin valtavirtaa.Vasta jutun julkaisemisen jälkeen voi tarkistaa, miltä juttu oikeasti näyttää verkossa. Silloin on hyvä vielä tutkia muutama asia:

• Miltä juttu näyttää tietokoneen selaimessa ja kännykän äpissä
• Onko jutun otsikko ja sisältö selainkäännöksen jälkeen ymmärrettävä ja luonteva? Jos käännös tuottaa kankeaa kieltä tai valitsee sanoille vääriä merkityksiä, tarkenna suomenkielistä tekstiä ja katso, paraneeko myös käännös. Esimerkiksi suomen sana kappale voi kääntyä englanniksi sanaksi paragraph, vaikka tarkoitit musiikkikappaletta.
• Oliko jutussa maakohtaisia asioita, jotka muuttuvat selainkäännöksessä käsittämättömiksi vieraskielisille lukijoille (ei tarvitse muuttaa, lisää alkupuolelle viittauksen ”Suomalaiselle” tai ”Suomalaisesta näkökulmasta”
• Kun voit helposti muuttaa juttua sen julkaisun jälkeen, siitä voi olla vaikeampi päästää irti. Näennäinen parantelu voi siis jatkua loputtomiin. Mutta julkaisupaineen hellittäminen voi myös avata esteet hyville parannuksille.

Kaiken kaikkiaan julkaisuvaiheeseen sekoittuvat voitonriemu ja luopumisen haikeus. Juttua ei tarvitse enää ajatella yhtä intensiivisesti. Se myös lakkaa olemasta vain sinun, kun päästät jutun käsistäsi ja se pyrähtää lentoon maailmaan.

---

Lopuksi

Olen yrittänyt pitää juttusarjan arkipuheen tasolla, ilman kielitieteen termejä ja määritelmiä. Muutamaa käsitettä olen kuitenkin käyttänyt niitä juurikaan avaamatta. Kokosin niitä erilliseksi sanastoksi ja tavalliseen tapaan sekin karkasi vähän käistä. Siihen tuli kirjoittajaslangia, kielitiedettä, kirjoittamisen filosofiaa ja myös muutama itse keksitty termi. Tein sanastosta oman, yhdeksännen osan.

Juttusarjan tekeminen on ruokkinut itse itseään Luonnosteluun, kirjoittamiseen, editointiin ja viimeistelyyn liittyvät havainnot synnyttävät uusia ideoita, joista piti kirjoittaa lisää. Aihe koukutti niin, että koko sarja syntyi vajaassa kuukaudessa. Nyt tärkeimmät asiat on sanottu ja tämä on sopiva hetki päättää Kirjoittamisesta-sarja.

Olen sattumalta juuri jäämässä kesälomalle. Se on hyvä hetki palata japani-juttusarjan pariin. Kielenopiskelijaa on siellä jo odottamassa monta aihetta: goroawase, pitch accent, harjoitusarkit ja sanastogeneraattori.

.

.

Tämä blogisarjan seitsemäs osa käsittelee jutun viimeistelyä. Luvassa ei silti ole tarkistuslistaa eikä teoriaa, vaan sama verstaspuhe jatkuu. En ole tarkoituksella tiivistänyt tätä liikaa, jotta lukurytmi hidastuisi hieman. Silloin ehdit ajatella asiaa samalla.

Isot asiat

Läpiluku: Kun juttu on periaatteessa valmis, siihen ei enää juuri lisätä tekstiä, vaan sitä aletaan lukea läpi. Merkitse kohdat, joihin et ole tyytyväinen (ei tarvitse vielä tietää miksi). Merkitse myös koko jutun heikoin kokonaisuus (kappale, luku, iso ajatus). Aiempi oikoluku on keskittynyt lauseiden ja kappaleen tasolle. Vasta nyt näet, miten valmiin jutun osat asettuvat toisiinsa nähden ja millaiselta koko jutun kaari näyttää. Viimeistely tehdään sen pohjalta, kuinka helppoa tekstiä on lukea, kuinka se soljuu ja kuinka se soi.

• Heikoin kohta pitää ehkä ajatella uudestaan, lisätä tai järjestellä sisältöä uudelleen. Usein on helpompaa poistaa osio kokonaan ja kirjoittaa uudelleen. Tällä tavalla huonoksi havaittu rakenne ei ohjaa uutta ja parempaa ajatusta.
• Itselläni tulee helposti samoja asioita vähän eri sanoin peräkkäisiin kappaleisiin. Joskus ne ovat perusteltuja, mutta yleensä asiat kannattaa sanoa samalla yksityiskohtatasolla vain kerran. Kahteen kertaan sanottuja ei haluasi poistaa, kun kummassakin on jotain hyvää. Ne voisi ehkä yhdistää.

Laajuus: Kirjoittamaan lähtiessä on yleensä jonkinlainen ajatus jutun sopivasta pituudesta. Se taas riippuu julkaisuformaattista ja lukemiseen tarvittavasta ajasta. Työhakemuksen olisi hyvä mahtua yhdelle A4-arkille, Facebook-postauksen neljälle riville, uutissähkeen 30 sekuntiin, blogijutun 6000 merkkiin, pro gradu -tutkielman ehkä 90:een sivuun jne.

• Jos juttu on vähän liian pitkä, sitä voi aina tiivistää 10-15%
• Jos juttu on aivan liian pitkä, siitä voi lohkaista sopivan palan erilliseksi jutuksi.
• Jos jutussa on tarkkoja teknisiä ohjeita, esimerkkejä, sivukaupalla taulukkoja tai kaaviokuvia, ne voi viedä erillisiin tiedostoihin ja linkittää juttuun.
• Jos tapanasi on kirjoittaa aivan liian pitkiä blogijuttuja, voit vain alkaa kutsua niitä long-form -artikkeleiksi.

Karsinta on usein paras ja nopein ratkaisu, kun huomaat, että tekstissä on

• aivan liikaa asiaa (jätä vain tärkeimmät ja suurimmat)
• lause, joka ei tee mitään
• turhaa selitystä ja täytesanoja ”Jo pelkkä kuuntelu” → ”Kuuntelu”
• muita selvästi heikompi osio
• ajatus, joka ei kantanut perille tai selkeytynyt
• sivuhuomautuksen asemaan jäänyt ajatuksenpuolikas
• kirjoittajan työmuistiinpanon tasoisia kommentteja
• sivupolulle osoittava tienviitta, jota ei jutussa koskaan hyödynnetty,
• suurten asioiden kanssa samalla tasolla esitetty pikkuasia
• heikko yritys täyttää alkuperäinen idea jutun otsikon laajuudesta
• yritys osoittaa oppineisuuttaan asialla, joka juuri ja juuri koskettaa jutun aihetta

Päätös karsia yksittäinen asia, lause tai kappale on hyvä tehdä katsomalla niiden tarpeellisuus tai hyödyllisyys koko luvun ja koko jutun näkökulmista.

Argumentti: Jutunteko alkaa usein siitä, että olet jostain asiasta jotain mieltä. Kirjoitat jutun, jossa perustelet mielipiteesi. Juttu on megafoni väitteellesi, mutta se on myös peili, josta näet omat ajatuksesi. Epämääräinen tuntemus muuttuu argumentiksi, kun sen perustelut ovat näkyvissä. Väitteesi voi tästä vahvistua tai tarkentua. Saatat löytää uusia perusteluja, saatat pehmentää jyrkkää kantaa tai luopua siitä kokonaan. Tämä kaikki on arvokasta ajatustyötä, jonka kirjoittaminen laittoi liikkeelle.

Kill Your Darlings: Joskus juttuun kirjoittaa asioita, jotka tuntuivat niin nokkelilta tai hauskoilta, että ne haluaa pitää mukana vaikka väkisin. Olen varma, että tiedätte kaikki, mitä tarkoitan. Lemmikit piristävät välillä aika uuvuttavassa kirjoitustyössä.

Kuitenkin: mitä valmiimpi juttu on, sitä enemmän lempikohdat alkavat pistää silmään. Esimerkiksi täysin tyylin rikkova väliotsikko ei edistä jutun asiaa, vaan hämmentää lukijaa. Omasta lemmikistä on hyvin vaikea luopua. Se on helpompaa, kun ajattelee, että se on nyt tehnyt tehtävänsä ja ilahduttanut kirjoittajaa. Kun tällaisen silmämagneetin poistaa, sen lähiympäristö alkaa näkyä paremmin.

Älä sano kaikkea: Kirjoittamiseen liittyy vaikea ristiriita. Sinulla on tavoite ja tarve sanoa tietyt asiat. Jos kuitenkin kirjoitat kaiken täydellisesti auki, sisällöt, loogiset askeleet, varaukset ja kaikki mahdolliset lopputulokset, olet muuttanut lukijan pelkäksi tiedon vastaanottajaksi ja itsesi käytännössä chatbotiksi.

Jos esimerkiksi asiassa on neljä mahdollista erilaista lopputulosta, nosta tekstiin niistä vain yksi tai kaksi. Valitse ne sen mukaan, mitkä voivat olla lukijoille tutuimpia tai tärkeimpiä. Nyrkkisääntö: Jos jutuissasi on kymmenen kohdan luetteloita, selität asiat liian seikkaperäisesti. Jos kuitenkin kirjoitat ruokareseptejä, unohda tämä sääntö ja listaa toki kaikki ainesosat.

Liiallinen tarkkuus tekee tekstistä kovaa.
Pieni epätarkkuus jättää lukijalle tilaa.

---

Jutun osat

Otsikko on asiateksteissä helppoa, sillä siinä pyritään tarkkuuteen, välttämään monitulkintaisuutta ja liittämään juttu laajempaan rakenteeseen. Tällainen otsikko käytännössä kirjoittaa itse itsensä: ”Pelastussuunnitelman liite 18: Ohjeet poistumisharjoituksen järjestämiseen”.

Vapaan aiheen jutuissa otsikointi vaatii mielikuvitusta. Helpoimpia keinoja on kirjoittaa ensin teksti, etsiä siitä ydinkohta ja nostaa se otsikoksi. Toinen tapa on löytää jutun abstrakti ydin ja muokata se otsikon omaiseen muotoon. Ehkä kaikkein yksinkertaisin on kuvata jutun hahmoa tai nostaa otsikkoon hyvä sitaatti. Otsikon muuttaminen muuttaa kirjoittajan ajatusta rajauksesta. Asiasta voi löytyä uusi ulottuvuus, kun muuttaa otsikon.

Johdanto: Johdanto on koko jutun kehystys lukijalle: ”Mikä tämä on ja miten tätä luetaan?”. Mielestäni paras ja helpoin tapa tehdä johdanto on kaksivaiheinen.

1. Luonnostele johdantoon kirjoitusvaiheen alussa mitä aiot, haluat ja yrität tehdä, mitä käsittelet, mikä on konteksti, teema, missä tilanteessa olet tai mistä olet tulossa tähän juttuun.
2. Kun juttu on valmis, palaa lukemaan, mitä johdannossa tuli luvattua ja päivitä se vastaamaan sitä, mitä sait aikaiseksi. Mikä nimenomaan tässä jutussa oli erityistä ja mihin tilanteeseen tai kokonaisuuteen se juttuna istuu.

Jos käytät johdantokappaleessa ylitarkkaa fraasia, se varastaa lukijan huomion. Lukemisen rytmi häiriintyy eikä kokonaisuus enää hahmotu. Asioita kannattaa siis listata johdannossa vain kevyesti.

Kappalejärjestys: kirjoittaessa ajatellaan yleensä vain sisältöä ja editoidessa kappaleen laajuista logiikkaa. Kun juttua viimeistellään, on hyvä vilkaista myös kappaleiden järjestystä.

”Olisiko tämä luku paras aloittaa määritelmällä, ongelmalla vai esimerkillä?”

”Nämä kaksi kappaletta puhuvat samasta asiasta. Laitetaan ne peräkkäin ”

Nosta tärkeä: Kun huomaat, että tekstin joukossa on piilossa tärkeä asia, se kannattaa nostaa omaan tarkasteluunsa. Joskus riittää lause, joskus oma kappale ja joskus voit tehdä sen ympärille kokonaisen uuden luvun. Löydösten tekeminen ja niille kuuluvan arvon antaminen on yksi viimeistelyvaiheen suuria palkintoja.

Sijoita viisaasti: Kun tekstissä on selkeä oivallus, hyvä sitaatti, tulos tai muu ylevä kohta, sitä ei kannata tuhlata heti luvun aloituskappaleessa. Oivallusta ei myöskään tehdä moneen kertaan. Rakenna kappale sitä kohti ja laita kuolematon viisaus vasta kappaleen loppuun. Siellä se saa enemmän painoarvoa.

Lopetus: Juttu ei saa vain loppua, vaan kirjoittajan pitää se sulkea. Jutun lopetus (engl. closure) on tärkeä, sillä se jää hetkeksi lukijan mieleen. Mainosteksteissä lopetus on usein lisätietojen antamista ja kehotusta toimintaan. ”Ilmoittaudu tilaisuuteen 21.8. mennessä.”. Vapaan aiheen jutuissa lopussa ei enää selitetä, vaan lukijalle annetaan lopuksi jotain käteen. Rakenna sinne muistettava lause. Kirjoittajan ajatusäänellä: ”Lopetan nyt tähän. Jatka sinä.”

---

Juttusarjan seuraavassa, eli kahdeksannessa osassa jatkan vielä puhetta jutun viimeistelystä. Kuten jo mainitsin, sitähän voi jatkaa loputtomasti. Toisena aiheena on julkaiseminen ja siihen liittyvät monenlaiset teknisluonteiset yksityiskohdat. Niiden lisäksi olen kokoamassa juttusarjassa käytettyä sanastoa. Näyttäisi siltä, että kahdeksas osa olisi tämän sarjan päätösjuttu.

Juttusarjan edellinen, eli viides osa käsitteli tekstin ja musiikin suhteita. Tällä kerralla mennään elokuviin. Kokeillaan yhdessä tulkintojen tekemistä, pohditaan kirjoittajan ääntä sekä kerronnan keinoja. Teen tästä pienen elokuvakokemuksen.

---

Omat elokuvat

Ihminen osaa toimia puutteellisten tietojen varassa. Ymmärrystä rakennetaan vihjeiden, tulkintojen, kontekstien ja arvailun varaan. Pystymme tulkitsemaan hämmästyttävän määrän asioita aivan minimaalisten tietojen pohjalta.

Kokeillaan! Katso alla olevaa lausetta minuutin ajan ja mieti, mitä saat siitä irti:

”Kävelimme asemalle.”

Saitko mielikuvan? Oliko se valokuva vai elokuvan kohtaus? Olitko itse kävelemässä vai katsoitko sitä sivulta? Lause ei kerro juuri mitään: keitä he olivat, missä asema sijaitsi tai kulkivatko he edes yhdessä. Silti täydensit puuttuvat palaset mielessäsi.

Seuraavassa on muutamia tulkintamahdollisuuksia. Löysit varmasti lisääkin. Kysymys on lopulta siitä, kuinka varovainen tai rohkea haluat olla tulkinnoissasi.

• kävelijöitä oli enemmän kuin yksi
• kertoja on yksi kävelijöistä
• asia tapahtui menneisyydessä
• ”kävelimme” antaa ymmärtää samanaikaisuutta ja samantahtisuutta
• kävelijöillä on jokin suhde joka tekee heistä ”me”
  (satunnaisista ihmisistä puhutaan eri sanoin)
• kävelijöillä on yhteisiä tavoitteita (päästä asemalle)
• tavoitteena voi olla liikennevälineeseen nouseminen
  (juna, linja-auto, taksi, metro)
• molemmat voivat olla lähdössä (koska ei puhuttu asemalle saattamisesta)
• kyseessä on tuskin lentoasema, sillä ne ovat harvoin kävelyetäisyydellä
• asia vaikuttaa arkipäiväiseltä, ei erityistapaukselta
  (esim. poliisiasema olisi varmasti mainittu erikseen)

Olivatko listan esimerkit tuttuja? Oliko sinusta ihmisiä kaksi, mutta ei enempää? Jatketaan tulkintaa. Katso alla olevaa tarkennettua kuvausta yhden minuutin ajan. Mieti, mitä lisävihjeitä se antaa tulkintaan:

”Kävelimme asemalle yhdessä.”

Sana ”yhdessä” voi ensin tuntua tarpeettomalta lisältä. ”Me” sisältää jo jonkinlaisen suhteen ja yhdessä tekemisen. Ehkä tekemisen kohteen tai tavoitteenkin. Auttaako se menemään tulkinnassa pidemmälle?

• Yhdessä käveleminen ei ehkä ole tavanomaista, koska se mainitaan
• Yhdessä voi viitata siihen, että se ei ollut välttämätöntä ”menin mukaan hyvästelemään hänet” tai ”hän tuli tuekseni asian hoitamisessa”.
• Yhdessä käveleminen nostaa mielikuvia kävelemisestä samaan tahtiin, melko lähellä toista tai jopa käsi kädessä
• Yhdessä lisää läheisyyden astetta, halua olla ja matkustaa yhdessä
• Yhdessä voi myös muuttaa tulkintaa vain kahdesta kävelijästä ”mentiin kaikki yhdessä”

Olen varma, että aloit rakentaa tarinaa ja nähdä lähes elokuvamaisia kohtauksia. Omassa elokuvassani toisella oli reppu, oli loppukesä, aikainen ja vähän kylmä aamu. Eikä asemalaituri ollut ihan turvallinen paikka odottaa yksin junaa. Tästä mieleni tuottamasta elokuvan kohtauksesta voit helposti tulkita myös sen, mitä en sanonut ääneen. Se, jolla oli reppu, oli lähdössä. Ja se toinen oli vain saattamassa. Mutta seuraako kamera sinun mielesi elokuvassa junaan nousevaa reppuselkäistä hahmoa, vai laiturille junan perään katsomaan jäävää?

Pidämme tarinoista. Ne ovat selityksiä maailmasta, miksi jotain tapahtuu ja mitä voi ennustaa tapahtuvan seuraavaksi. ”Torstaisin on ruuhkaa, koska on toripäivä”. Kerromme mielellämme omista kokemuksistamme ja kuuntelemme toisten juttuja. Joku kertoo, kuinka oli ratkaissut ongelman, toinen taas, miten oli epäonnistunut. Turhaan ei ole olemassa käsite ”tarinan opetus”. Lisäksi muistamme asioita paremmin, kun ne liittyvät johonkin tarinaan.

Kirjoittaja laatii käsikirjoituksen.
Jokainen lukija ohjaa oman elokuvansa.

---

Kuka puhuu?

Kun luet näitä sanoja, tiedät, että joku yrittää kertoa sinulle jotain. Tekstissä kerrotut asiat synnyttävät sinussa mielikuvia. Niiden lisäksi kuulet myös mielessäsi äänen puhuvan sinulle. Alat samalla muodostaa mielikuvaa ja kysellä: ”Kuka tämä puhuja on?”, ”Millä tavalla hän puhuu ?” ja ”Milloin se oikein pääsee asiaan?”

positio tarkoittaa sitä, kuka kirjoittaja on, mistä asemasta hän kirjoittaa tai missä roolissa hän esiintyy. Vaikka kirjoittaja ei esittelisi itseään, lukija tulkitsee kirjoittajan position hyvin nopeasti. Positio ei tarkoita maantieteellistä sijaintia, vaan kirjoittajan suhdetta aiheeseen ja lukijaan. Seuraavassa kohtauksessa on käynnissä liikenneonnettomuuden jälkipuinti. Positio näkyy jo yhdestä lauseesta:

• Poliisi: ”Nuoren kuljettajan epäillään saapuneen risteykseen liian suurella tilannenopeudella.”
• Kaveri: ”Äijä driftas ympyrään mut se v**** korollakuski tunki iha väkiste eteen.”
• Ensihoitaja: ”Molemmat potilaat rankatuettiin ja siirrettiin jatkohoitoon.”

Eri positiossa kiinnitetään huomiota eri asioihin. Poliisi jäsentää tilannetta rikostutkinnan kannalta, kun taas ensihoitaja puhuu potilaiden hoidosta ja hoitoketjusta. Positio onkin kirjoittamisen ylätason valinta: Kuka ja mikä tämä puhuja on?

Rekisteri tarkoittaa yleisesti sitä, miten kirjoittaja puhuu. Rekisteri sisältää suuren määrän tekstin sävyjä. Siihen voi ajatella sisältyvän esimerkiksi tekstin virallisuusasteen, läheisyysasteen sekä suostuttelevuuden tai määräävyyden. Kun kirjoittaja tietää kuka puhuu (positio), hän alkaa kuvitella, miten hän puhuu (rekisteri).

• Suoraan puhutteleva pyyntö: ”Lähetätkö tiedoston minulle?”
• Mainoshenkinen lupaus: ”Lähetä tiedosto helposti äpillä”
• Passiivinen toimintaohje: ”Tiedosto lähetetään viestin liitteinä”
• Virkavallan määräys: ”Tiedosto on toimitettava PDF-muodossa määräaikaan mennessä”

Kirjoittaja säätää äänensävyn jutun tyyliin ja tarkoitukseen sopivaksi. Juttusarjan edellisestä, viidennessä osassa niitä listattiin nelisenkymmentä erilasista sävyä. Lukija tulkitsee äänensävyn ilman, että sitä erikseen sanotaan. ”Kuulostaako tuo luotettavalta?” tai ”Yrittääkö tuo myydä minulle jotain?”

Miten teksti puhuttelee lukijaa? Lukijaa ei välttämättä huomioida lainkaan, vaan teksti on kuin yleisölle ääneen luettua. Toisinaan kirjoittaja puhuttelee lukijaa suoraan, eli juuri sinua. Kirjoissa ääni voi vaihdella hahmojen puheesta kertojan ääneen, kun taas käyttöohjeissa ja asiakasviestinnässä puhutellaan usein suoraan lukijaa.

Kenen ääni kuuluu? Kirjoittaessa teksti on aluksi kirjoittajan omaa ajatusääntä. Jos tekstissä on hahmoja, kirjoittaja kuvittelee heidän puheensa. Asiateksteissä ääni siirtyy helposti itse asiaan: siihen, miten asiat ovat, miten niiden tulisi olla ja miten niitä halutaan muuttaa.

Hallintokielessä puhuja ei halua olla esillä, vaan yrittää mennä piiloon. Tämä tehdään tavallisesti puhumalla passiivimuodossa: ”Asianne käsittelyssä tapahtui valitettava inhimillinen virhe.” Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään väärin. Virhe vain tapahtui ja syynä oli inhimillisyys. Lauseessa on myös syvää ironiaa, sillä inhimillisyys on juuri se asia, mitä kyseisessä tekstissä nimenomaan ei ole.

Konteksti antaa sanoille niiden todellisen merkityksen. Otetaan esimerkiksi sana ”metsä”. Talous katsoo sitä omaisuutena, ympäristötiede ekosysteeminä ja arkielämä ravinnonlähteenä. Tätä sanojen ympärillä olevaa asiayhteyttä, tilannetta ja taustaa kutsutaan kontekstiksi.

EXT – METSÄAUTOTIE– DAY

Syyskuun harmaa valo. Kesän lämpö jo haihtunut.
Kaksi autoa jätetty metsätien varteen.
Maatilan isäntä viittoilee mäntyrinteeseen päin. Metsänostaja nyökyttelee.
Orava pakenee puuhun ja kiertää rungon taakse piiloon.
Vanha nainen taluttaa polkupyörää, menee tervehtimättä ohi.
Pyöränsarvessa melkein täysi ämpäri puolukkaa.

---

Kamera liikkuu

Elokuvan tekeminen vaatii valtavan määrän ihmisiä, työtä, osaamista ja valintoja. Käsikirjoittaja tekee tarinan, lavastajat luovat puitteet, näyttelijät hoitavat osansa, kuvaaja päättää, mihin kamera laitetaan ja editoija valitsee otokset ja leikkauskohdat. Kaikki työ tähtää siihen, että katsoja saa tarinan, jonka voi ymmärtää ja josta nauttii. Monikaan katsoja ei silti huomaa kuvakerronnan keinoja.

Yllättävän moni kuvakerronnan keino sopii suoraan kirjoittajan työkalupakkiin. Ne ovat käytössäsi heti, kun et ajattele tekstiä etkä ajatuksia, vaan kirjoitat suoraan sen, mitä näet mielesi valkokankaalla.

Kamera-ajo tarkoittaa asioiden kertomista niin kuin olisit liikkuvan kameran kyydissä. Lukija lähtee mukaan kun keskityt kuvaamaan sitä, mitä liikkuessa näkee ja aistii muuten. Eikä sitten pysähdytä tutkimaan yksityiskohtia.

”Olohuoneesta pääsi suurten pariovien läpi takapihan terassille. Aurinko häikäisi, mutta aamun raikkautta oli vieläkin ilmassa. Terassilaudat narisivat vähän. Nurmikon reunasta alkoi sammaleisten betonilaattojen polku pihavajalle.”

Zoomaus on täysin samanlaista kameralla ja tekstillä. Aluksi kuvaat asiaa yleisesti, sitten tarkennat pienempään yksityiskohtaan ja seuraavaksi vielä pienempään. Totta kai voit zoomata myös poispäin.

”Torstai ja toripäivä. Autoja liikkeellä enemmän kuin eilen. Kahvilatelttaa avataan ja siihen tulee heti ukkoja aamukahville. Maksavat kolikoilla jokainen vuorollaan.”

Panorointi tarkoittaa sitä, että teksti siirtyy kuvaamaan toista asiaa samassa tilanteessa. Kirjoita se niin kuin kamera kääntyisi jalustallaan. Alkuun riittää pieni silta, kuten: ”Viereisessä pöydässä” tai ”Seinän takaa alkoi kuulua”.

”Jonoa ei ollut, mutta edessäni olevalla rouvalla oli paljon asiaa kassatytölle. Yritin salaa vilkaista toista kassajonoa, mutta siellä oli liukuhihna täynnä. Suurperhe lähdössä mökille viikoksi. Tai kuukaudeksi. ”

Hidastus tarkoittaa sitä, että tärkeään kohtaan käytetään enemmän sanoja ja yksityiskohtiin mennään syvemmälle. Lukija tuntee tällaisen ylitarkkuuden ajan hidastumisena. Lisäksi rytmiä voi rikkoa ja hidastaa lyhyillä lauseilla.

”Alakerran varastosta kuului kolahdus ja sitten toinen. Jähmetyin paikalleni ja kuuntelin. Hetken oli niin hiljaista, että korvissa suhisi. Hetken. Sitten tuoli raapaisi betonilattiaa. Sydäntä alkoi puristaa. Oma hengityskin kuulosti äänekkäältä.
Ei kai se ovi jäänyt yöksi auki?”

Leikkaus on siirtymäkohta toiseen kuvaan tai kohtaukseen. Elokuvan seuraavaa kuvaa vastaa tekstin seuraava kappale ja elokuvan seuraavaa kohtausta vastaa tekstin seuraava luku. Leikkauksessa vaihdetaan kuvakulmaa, tehdään aikahyppy, siirrytään toiseen paikkaan tai seuraamaan toista hahmoa tai tapahtumaa.

Foreshadowing on pienen vihjeen antamista lukijalle etukäteen. Pieni ja merkityksetön asia, joka ennakoi jotain suurta ja tärkeää. Kamera viipyy jossain kohdassa ja katsoja aistii, että tämä on merkityksellistä. Kun asia paljastuu katsojalle myöhemmin, hän hoksaa ”Ai, tätähän tässä pedattiin!” (Odotahan vain tämän jutun lopun lainausta).

Metafora tarkoittaa rinnastavaa kielikuvaa. Kuvakerronnassa metafora voidaan näyttää kuvana. Tekstissä koulumaisen rinnastuksen tunnistaa ”on kuin” liitospalasta. Metafora syntyy, kun jätät siitä ”kuin” -sanan pois. Metafora on suora rinnastus. ”Metafora on väite.” Lauseen tunnistaa metaforaksi esimerkiksi siitä, jos rinnastettavat puoliskot ovat selkeästi eri paria, mutta niiden välisen yhteyden voi silti tunnistaa. Jotkut metaforat ovat niin käyttökelpoisia käsitteitä, että ne vakiintuvat kieleen.

• Koulumainen rinnastus: ”lause on pitkä kuin lapamato” (selittävä)
• Metaforaksi muotoiltu: ”pitkä lause on lapamato” (absurdi epätotuus)
• Käsitteeksi tiivistynyt: ”lapamatolause” (kirjoittajaslangia)

Hyvä metafora ei kaipaa täysin puhki selittämistä. Rinnastuksen eri puolilla on yhteys ja luotat siihen, että lukija ymmärtää sen. Älä laita metaforia lähekkäin, sillä lukija tarvitsee aikaa ajatella sitä.

Tähän on pakko lopettaa, sillä metaforat ovat vaarallisia. Kirjoittaja rakastuu niihin kuin hölmö yksityisetsivä kauniiseen asiakkaaseen.

”Elokuva alkaa. Sade jatkuu. Sam Spade odottaa sinua toimistollaan.”

---

Juttusarjan seuraavassa, seitsemännessä osassa tarkastellaan ja viimeistellään juttua juttua kokonaisuutena ja puhutaan mm. sen laajuudesta ja karsimiseta.

Pohdin tässä juttusarjan viidennessä osassa tekstin ja musiikin välisiä yhteyksiä. Tarkemmin sanottuna tekstin rytmiä, painotusta ja sävyjä. Jos neljännen osan tekstin sommittelu ja tiivistäminen tuntuivat sisustussuunnittelulta, nyt ollaan jo aika lähellä säveltämistä. Asiat ovat abstrakteja, mutta yritän tehdä kaiken näkyväksi ja tuntuvaksi.

Rytmi

Rytmi tekee tekstistä elävää, eteenpäin vievää ja miellyttävää lukea. Rytmejä on oikeastaan useampia, tai rytmillä on ainakin monta tasoa: tavut, sanat, lauseet, kappaleet ja luvut. Lukija tuntee tekstin rytmin, vaikkei sitä itse huomaa. Jos tekstin rytmi kompastuu, lukeminen häiriintyy ja hidastuu. Pitkä lause, joka saa rytmihäiriön, voi tuntua jopa vaikealta ymmärtää.

Tekstiä tehdessään kirjoittaja maistelee sanojen merkityksiä, sävyjä ja tavumääriä. ”Onko sana tekninen vai lämmin?” Peräkkäiset sanat alkavat vähitellen muodostaa lauseen rytmin. ”Onko lause hakkaava vai soljuva?” Editointivaiheessa alkaa myös huomata kappalerytmin. Kun teksti alkaa olla valmis, lukujen ja koko jutun rytmi näkyä, kuulua ja tuntua.

Olen vasta viime aikoina alkanut huomata, arvostaa ja opetella muokkaamaan tekstin rytmiä. Tässä muutamia havaintoja tekstin rytmistä eri tasoilla.

Tavurytmi: Kielen pienimpiä yksiköitä ovat tavut ja äänteet. Niiden vastineita musiikissa ovat yksittäiset nuotit. Suomen kielen tavuja voi venyttää tarpeen mukaan. Samalla tavalla musiikissa on eri mittaisia nuotteja. Jos tekstistä haluaa näkyviin tavujen mitat ja niiden muodostaman rytmin, voi puheen ajatella olevan radiosähkötyksen morse-koodia. Tekstinä esitettynä vaikka näin:

• Teksti: olen huomenna lähdössä taas
• Tavutus: o-len huo-men-na läh-dös-sä taas
• Tavurytmi: da-daa daa-daa-da daa-daa-da daa

Esimerkin tavusarjat muodostavat toistuvan rytmikuvion. Jos kuuntelet oikein tarkasti, huomaat, että siinähän on valssin tahti! (kahden nuotin kohotahdilla).

• Iskusävelet ja tahtiviivat: da-daa | DAA-daa-da | DAA-caa-da | daa

Suomi on pitkien tavujen kieli. Laulunkirjoittajat tietävät, että jos käyttää paljon pitkiä vokaaleja, sanoista tulee liukuvia ja helppoja laulaa. Sama pätee tekstin kirjoittamiseen: lyhyet tavut ja kovat konsonanttiryppäät tuntuvat teräviltä, pitkät vokaalipainotteiset tavut pehmeiltä ja soljuvilta.

Sanarytmi: Peräkkäisten sanojen mitat lauseessa sisältävät oman rytmin. Montaa peräkkäistä pitkää sanaa on raskasta lukea. Lyhyet sanat välissä keventävät. Sanojen rytmin huomaa helpoimmin listoista. Tekstin sisäisissä listoissa asioiden ihanteellinen määrä on kolme. “Meillä on maitoa, vettä ja mehua” Parasta olisi, jos ne ovat suurin piirtein saman mittaisia. Jos yksi asioista on pidempi, se kannattaa laittaa listan alkuun tai loppuun “Meillä on maitoa, vettä, mehua ja kotikaljaa”.

• Tekstin sisällä kuuden asian listaa on jo vaikeaa hahmottaa
• Pitkä tai kovin eripituisia asioita sisältävä lista on järkevä taittaa luettelomerkeillä omille riveilleen
• Vältä numeroituja luetteloita, jos ei ole kyse järjestyksestä, vaiheista tms.

Lauserytmi: Lyhyitä ja pitkiä lauseita kannattaa vuorotella. Sano painavat asiat lyhyellä lauseella ja käytä pitkiä lausetta tarkkaan kuvaamiseen. Tee lauseista vain sen mittaisia, ettei lauseen loppuun päästyään lukija ole jo ehtinyt unohtaa sen alkua. Luonteva lauseen mitta on se, minkä pystyy lukemaan yhdellä hengityksellä. Jos tapanasi on viljellä pitkiä lapamatolauseita kokeile aloittaa kappale lyhyellä lauseella. Sellainen pistää tekstin mukavasti liikkeelle.

Vaikka monimutkaiset sivulauserakennelmat ovat kieliopillisesti täysin oikeita, kannattaa silti muistaa, että pilkku on selittelijän välimerkki.
Piste on ajattelijan.

Kappalerytmi: Tekstin rytmi syntyy myös kappalejaosta. Lyhyet kappaleet nopeuttavat ja pitkät hidastavat lukemista. Äärimmäisen lyhyet kappaleet eivät kuitenkaan takaa helppoutta eikä rytmiä.

Tekstissä kappaleet ovat kuin musiikkikappaleen osia (intro-säkeistö1–säkeistö2-kertosäe-soolo-kertosäe). Lukija odottaa, että jokin aina muuttuu, kun seuraava osa alkaa. Lisää kappalejaosta juttusarjan neljännessä osassa.

Otsikkorytmi: Väliotsikot jakavat jutun sopivan kokokoisiin lukuannoksiin. Musiikissa väliotsikot olisivat kappaleen nimiä ja sisällysluettelo on albumin kappaleluettelo. Ne auttavat löytämään sen, mitä olet etsimässä.

”Nyt tekisi mieli kuunnella tämän albumin toinen kappale: ’Ready to Rock’”

Selaileva lukutapa paljastaa jotain otsikkorytmistä. Jos jutussa on välitosikko, jonka alla on muihin verrattuna paljon vähemmän tekstiä, jutun rytmi ei tunnu tasapainoiselta. Asian korjaamiseksi:

• voi vähän löysentää tekstiä
• voi kirjoittaa toisen kappaleen orpona olevan seuraksi
• luvun voi yhdistää johonkin toiseen lukuun. Tämän jälkeen säädetään otsikko kattamaan kummankin luvun sisällöt
• Jos jonkin otsikon alla on vain hyvin vähän tekstiä, kannattaa harkita niiden poistamista kokonaan.

---

Painotus

Suomen kielessä puhetta tahdistetaan painottamalla (engl. stress-timing). Se on karkeasti sanottuna puheen iskukohdan painottamista kovemmalla energiatasolla (mm. äänenvoimakkuus, intensiivisyys ja ilmavirta).

• Yksittäinen sana: paino on sanan ensimmäisellä tavulla
• Kokonainen lause: paino on ensimmäisen sanan ensimmäisellä tavulla
• Puhutun kielen painotus ei ole mekaaninen. Puhekieli painottaa tärkeä kohtaa, olipa se missä kohtaa lausetta tahansa ”Tämä ei käy!”
• Ei-sanalla painottaminen: Sijoita ei-sana erillisenä sanana heti ennen verbiä. Tällöin paino jakautuu myös verbiin päälle: ”että näin ei tapahdu uudelleen”
• Ei-sanan pehmentäminen: Liimaa ei-sana toisen sanan kylkeen ja pidä pieni turvaväli verbiin: ”ettei näin tapahdu uudelleen”

Kuvittele olevasi elokuvanäyttelijä ja lue seuraava repliikki dramaattisesti:

”Tämän asian kanssa täytyy olla nyt todella tarkkana.”

Tässä on juttusarjan paras tilaisuus käyttää mielikuvitusta ja harrastaa villiä spekulointia. En siis voi todistaa, että seuraava on varmasti historiallisesti totta. Mutta et sinäkään, että niin ei ole.

Suomi 1800-luvun alkupuolella. Sisäkuva: maatalon tupa. Koko talonväki paikalla. Kuvan keskellä kaksi vanhaa miestä, talossa vierailevia Kalevalaisia runonlaulajia. He istuvat pirtinpenkillä toisiaan vastakkain, pitävät toisiaan käsistä ja keinuvat edestakaisin laulun tahdissa.”

Klassikkosäe: ”Vaka vanha Väinämöinen”

Tavurytmi: daa-da daa-da daa-da daa-da

Painotukset ”DAA-da daa-da DAA-da daa-da”

Kun vetää laulajakaveria käsistä, ääni muuttuu siinä ponnistamisen hetkellä. Tämän tietää jokainen, joka on yrittänyt puhua tai laulaa samalla, kun soutaa soutuvenettä. Lauseen alun painottaminen on voinut siirtyä runonlaulusta puheeseen ja puheesta kirjoitettuun kieleen. Juurtua tavaksi, jolla suomen kieltä puhutaan ja kuunnellaan. Tekstiä lukiessamme kuulemme tuon runonlaulajien painotuksen vuosisatojen takaa.

Sivupolku: Jos tavurytmi alkoi kiinnostaa, kannattaa vilkaista Japani-blogisarjani juttu ”Rytmiä ilman stressiä”.

---

Sävy & tuntu

Olen jo saanut palautetta tästä blogisarjastani. Ihmiset ovat kertoneet miltä tekstini tuntuvat. Nämä ovat parhaita palautteita, sillä olen yrittänyt kirjoittaa niin, että lukija voi muistaa, miltä jokin tuntuu kehossa. Osa näistä adjektiiveista on tekstin ominaisuuksia, osa taas kuvaa lukijan ja tekstin välistä suhdetta. Yksi palaute kuvasi jopa kirjoittajan ja kielen välistä suhdetta. Mistä on kyse? Aihe on erittäin vaikea ja juuri siksi myös erittäin kiinnostava.

Tekstin sävy (engl. tone) on se, minkä kirjoittaja säätää.
Tekstin tuntu (engl. feel) on taas se, minkä lukija kokee.

Jos teksti olisi musiikkia, kirjoittaja olisi säveltäjä, sanoittaja, tuottaja, äänittäjä, miksaaja, editoija ja ehkä vielä julkaisijakin. Musiikissa on sävyjä, joista osa on kirjoitettu suoraan nuotteihin ja sanoitukseen. Osaa sävyistä voi kuitenkin säätää studion äänitarkkaamon mikseristä. Millaisia liukusäätimiä tekstintekijän miksauspöydästä löytyy?

1. Etäinen → Läheinen
2. Moralisoiva → Salliva
3. Virallinen → Epävirallinen
4. Kirjakielinen → Puhekielinen
5. Teoreettinen → Käytännöllinen
6. Epäsuorasti viittaava → Suoraan sanova
7. Tiivis → Löysä
8. Hidas → Nopea
9. Vakava → Hauska
10. Varovainen → Rohkea
11. Perinteinen → Moderni
12. Ennustettava → Yllättävä
13. Pehmentävä → Korostava
14. Faktapohjainen → Fiktiopohjainen
15. Ei-ajankohtainen → Ajankohtainen
16. Yksiselitteinen → Monitulkintainen
17. Kantaaottava → Kannanottoa välttävä
18. Vastauksia antava → Kysymyksiä esittävä

Erilaisia tekstin sävyjä löytyi heti kymmeniä. Lista ei ole kattava, mutta se antaa hyvän lähtökohdan pohtia aihetta lisää. Osa listan asioista näyttäisi kuuluvan jotenkin yhteen ja osa kuvaa samaa asiaa hieman eri vivahteella.

Lista tarjoaa mahdollisuuden syventää ajattelua tekstistä ja kirjoittamisesta. Tässä kysymyksiä pohdittavaksi:

• Millä adjektiiveillä kuvailisit ”kovaa” tekstiä?
• Millä sävyillä kuvaisit tätä ennen viimeksi lukemaasi juttua?
• Mitkä asiat jutussa aiheuttivat sen, että tekstissä oli se sävy?
• Mitä sävyjä listalta vielä puuttuu?

---

Juttusarjan seuraavassa, eli kuudennessa osassa käsittelen tekstin synnyttämiä vaikutelmia lukijan näkökulmasta. Pääteemoja ovat tulkinta, kertojaääni ja kerronnan keinot. Se rakentuu elokuvan maailmaan ja katsomiskokemuksen ympärille. Siitä saattaa tulla vielä tätäkin oudompi juttu.

Tässä juttusarjan neljännessä osassa jatkamme jutun editointia Käsissä on nyt tekstiä, joista ilmeiset virheet on korjattu ja työstä on tehty ehkä 55-65%. Teksti ei silti vielä ole valmis juttu. Tällä kertaa otetaan laajempi näkökulma. Nyt käsitellään lapamatolauseita, kappalejakoa, logiikkaa, argumentointia, väliotsikoita ja tiivistämistä. Tässä vaiheessa et ole enää automekaanikko, vaan enemmänkin sisustussuunnittelija.

Lapamatolauseet

Kun alat kirjoittaa niin, että haet ajatusta samalla kuin kirjoitat, lauseista tulee aivan liian pitkiä: monimutkaisia sivulauseviritelmiä, selittäviä lisäosia, luetteloita, vähän puolustelevia ja sellaisia, jotka lopulliseen tekstiin päästessään ovat täysin uuvuttavia lukea. (Näitkö, mitä tein tuossa?).

Lapamatolauseita syntyy helposti myös silloin, kun teet aivodumpin. Tällainen ajatuksenvirtateksti kannattaa pilkkoa listaksi, jotta ne näkee erillisinä asioina ja niiden työstämistä on helppo jatkaa myöhemmin. Listaksi pätkitty aivodumppi on oikeastaan jutturunko minikoossa (katso lisää juttusarjan toisesta osasta).

Helpoin tapa tunnistaa lapamatolauseet on lukea oma tekstisi ääneen. Jos huokaat kesken lausetta, diagnoosi on selvä. Tässä hyvä hoito -suositukseni lapamadoista kärsivälle potilaalle:

• Pilko ylipitkä virke sopiviin osiin. Esimerkiksi ongelman nimeävä päälause ja ongelman seurausta kuvaava sivulause ovat aina hyvä pari. Piste perään ja eteenpäin. (ks. blogisarjan edellisestä jutusta osio: Mitä lause tekee?).
• Pehmennä jyrkkiä väitteitä. Tällöin niitä ei tarvitse rajata niin tarkasti eikä puolustella yhtä vedenpitävästi (ja pitkästi)
• Jyrkennä epävarmaa pyörittelyä. Sano vain se, mitä uskallat tästä sanoa. Jos et uskalla sanoa mitään, älä sano mitään (maksimaalinen lapamadon lyhennysleikkaus)
• Poista listoista melkein samaa tarkoittavia asiat. Usein käy niin, että sama asia tulee mieleesi vain eri nimillä, kun joudut ponnistelemaan liikaa asioiden keksimisessä.
• Paranna lauserytmiä. Perusperiaate: monta pitkää lausetta peräkkäin uuvuttaa lukijan täysin (vrt. Suomen Laki I-II). Ripottele joukkoon pieniä asioita lyhyisiin lauseisiin. Rytmi-asiaa käsitellään laajemmin seuraavassa blogijutussa.

Kappalejako

Tavallinen tapa ajatella kappalejakoa on painaa Enteriä kun tekstiä tuntuu olevan tarpeeksi yhteen kappaleeseen. Tietoisempi tapa kirjoittaa on aloittaa uusi kappale aina, kun aloittaa uuden asian. Se on kirjoittajan ajatusäänellä ”Tuo riitti tuosta, nyt siirryn tähän”.

Kappaleen päättyminen on lukijalle välietappi ja hengähdystauko. Täysleveässä A4-arkissa toimii hyvin muutama rivin mittaiset kappaleet, kapeapalstaisen online-jutun kappale on vain muutama lauseen mittainen. Monikymmensivuisissa teksteissä kappaleet ovat yleensä pidempiä.

Jos kirjoittaminen on ajatusten tekemistä näkyväksi, kappalejaolla ne voi järjestää jälkeenpäin. Lue kappale alusta lähtien ja kun asia vaihtuu, katkaise teksti siitä kohdasta uudeksi kappaleeksi.

Olen käyttänyt ehkä useimmin seuraavia kappalejakomalleja:

• asian jokainen alakohta omaksi kappaleeksi (jos ne ovat sopivan pituisia)
• asian pohjustus | asian käsittely | asian lopetus
• asia yleisesti | asia käytännössä | aikataulut & lisätiedot

Logiikka & argumentointi

Tähän on koottu tekstin logiikkaan ja argumentointiin liittyviä havaintoja ja jäsentelymalleja. Ne ovat yhdessä siksi, että niitä on todella vaikeaa, eli melkein mahdotonta erottaa toisistaan. Logiikka on ajatuksen etenemistä askel askeleelta ”tästä seuraa tämä”. Argumentointi on enemmän sitä, miten asioita perustellaan. Tavallisia loogisia ja argumentoivia rakenteita ovat:

• syy-seuraus (asioiden suhde)
• ongelma-ratkaisu (asioiden suhde)
• tavoite-peruste-toimintaohje (käskytyslogiikka)
• asia-esimerkki (peruste, soveltaminen, käytäntöön vieminen)
• ennen-nyt-tulevaisuudessa (aikaulottuvuus)
• aluksi-seuraavaksi (rento eteneminen)
• vaihtoehtojen lista (valintamahdollisuudet)
• havainto/kokemus-yleistäminen (arjen teoria)

Yhteenkin lauseeseen mahtuu pieni määrä loogisia askelia: ”Kun olet poistanut suodattimen, imuputken pää on näkyvissä.” Jotkut loogiset ja argumentoivat rakenteet ovat puolestaan niin laajoja, että ne muodostavat rakenteen koko jutulle.

• johdanto-asia-näkökulma1-näkökulma2-pohdinta-lopputulos
• alustus-väite-perustelu-vastaväite-puolustus-lopputulos

Kun tekstiä lukee ajatuksen kanssa, huomaa logiikkaan jääneet aukot. Asiassa eteneminen ikään kuin hyppää. Jos logiikka on kunnossa, täydennät vain puuttuvan askeleen. Kirjoitit ehkä niin nopeasti, että aivosi ohittivat jonkin itsestään selvänä pitämäsi vaiheen. Tilanne on toisenlainen, kun huomaat, että logiikassa on virhe. Esimerkiksi liian yleistävän väitteen tunnistaa siitä, kun tekstiä lukiessa ajattelee ”Ei se aina ole noin”.

Loogisen virheen löytäminen ei ole ongelma, vaan pieni lahja.
Se amtaa tilaisuuden ajatella asian uudelleen ja tarkemmin.

Yksi yleisimmistä ongelmista on, että asiat ovat tekstissä sekaisin kuin kirjopyykki linkouksen jälkeen. Tämä ei ole iso ongelma, vaan pieni työvaihe: Siirtele samaan loogiseen kokonaisuuteen kuuluvat lauseet lähelle toisiaan. Tällöin löydät helposti kahteen kertaan sanotut asiat. Poista niistä huonompi tai yhdistä niiden parhaat osat. Nyt voit myös poistaa mahdolliset viittaukset taaksepäin (callbackit).

Väliotsikot

Väliotsikot on helppo luoda, jos sinulla on valmis jutturunko. Kirjoita siinä listatut asiat auki haluamallasi tyylillä ja tarkkuudella. Ne kannattaa kirjoittaa yhdellä kertaa, jotta kieliasusta tulee heti yhtenäinen. Kun kirjoitat väliotsikon, lupaat samalla lukijalle, mitä hän voi tässä kohdassa odottaa saavansa.

Mitä väliotsikot oikeastaan tekevät?

• Erittelevät jutun sisältöä (näitä aiheita käsitellään)
• Ilmoittavat etenemisjärjestyksen (tuota aihetta käsitellään tämän jälkeen)
• Tekevät rakennetta näkyväksi (otsikkotasot, otsikkojen numerointi)
• Määrittävät tyyliä (luovat odotusta myös tekstin tyylin suhteen)

Väliotsikko merkitsee kirjoittajalle ja lukijalle eri asioita. Kirjoittajaa se muistuttaa pysymään otsikon rajaamalla aihealueella ja kirjoittamaan tekstiä niin paljon, että aihealue tulee katettua. Lukijalle väliotsikot ova lupaus tulevasta sisällöstä ja selailijalle silmämagneetteja.

Kun olet kirjoittanut tekstin, vilkaise otsikkoa:

• Tuliko otsikon aihealue katettua? Jos ei, kirjoita vielä puuttuvat asiat
• Tuliko tekstiin asioita otsikon ulkopuolelta? Jos tuli, siirrä se toisen otsikon alle, poista se tai laajenna otsikon aihealuetta
• Onko teksti jotain ihan muuta, mitä otsikko lupaa? Jos on, muuta otsikko vastaamaan tekstin sisältöä. Harkitse myös, tarvitaanko alkuperäistä otsikkoa ollenkaan
• Onko tekstiä liikaa suhteessa koko jutun laajuuteen? Jos on, tiivistä lauseita, karsi pienimpiä yksityiskohtia ja poista heikoimmat kohdat

Jos esimerkiksi otsikko puhuu yleisesti terveydenhuollosta, mutta tekstissä ei mainita ollenkaan hammashuoltoa, juttu ei ehkä täytä lukijan odotusta.

• Alle sivun mittaisessa A4-muodossa julkaistavassa juttu ei tarvitse väliotsikoita asian löytämiseksi.
• Online-julkaisussa nopeaa selailua ja niitä kannattaa viljellä muutaman kappaleen välein.
• Virallisissa jutuissa väliotsikko laaditaan siihen muotoon, että se sopii sellaisenaan sisällysluetteloon.

Sivuhuomautus: kaunokirjallisuudessa väliotsikot ovat tavallisesti pelkkiä lukujen numeroita. Ne jakavat tekstin sopivan kokoisiin lukuannoksiin. Mutta ne eivät tarkoituksella paljasta mitään ja spoilaa lukukokemusta. ”Luku 6: Tepolle selviää, että murhaaja olikin suntio”

Tiivistäminen

Tiivistäminen on tehokkain tapoja parantaa tekstin laatua. Raakateksti on melkein aina löysää ja se paranee tiivistämällä. Listaan muutaman asian, jotka vaikuttavat itselläni siihen, että teksti on aluksi löysää.

• Kun pohdit ja kirjoitat samalla jostain asiasta, jota et tunne läpikotaisin, tekstin alkuun tulee helposti kokonainen kappale turhaa lörpöttelyä, eli vohvelointia. Siinä kirjoittaja asettuu asemiin, kuvaa suhdettaan tekstiin, asiaan tai mitä tahansa kirjoittamisen alkua orientoivia ajatuksiaan. Ne eivät juuri koskaan ole tarpeellisia tai edes kiinnosta ketään muuta. Pois.
• Kun olet epävarma asiasta, kirjoitat varovasti, ehdollissti ja anteeksi pyydellen. Jos sanot vain sen, minkä uskallat , teksti tiivistyy siitä huimasti.
• Jos yrität sanoa kaiken, minkä tiedät asiasta, teksti paisuu ja osa asioista menee jutun rajauksen ulkopuolelle. Kun tekstiä tiivistetään ”kiva tietää” -tyyppiset tiedonmurut voi heti saksia pois.
• Jos tekstissä aukeaa sellaisia sivupolkuja, joista ei mainita tai hyödynnetä, niitä voi poistaa, kun kokonaisuus on kasassa ja huomataan, että tämä oli sivupolku, jonne jutussa ei myöhemminkään koskaan poikettu.
• Suomen kielessä on valtava määrä täytesanoja ja taivutuspäätteitä, jotka antavat tekstiin sävyä. Jos tekstiä täytyy tiivistää, niiden poistaminen tai vähentäminen ei huononna tarkkuutta. Ne vähentävät sävyjä ja terävöittävät tyyliä.
• Taivutuspäätteiden vähentäminen tiivistää tekstiä sanatasolla ja tekee tekstistä selkeämpää lukea. Oma tavoitteeni pitkien sanojen kohdalla on päästä lähelle niiden perusmuotoja.
• Jos jutun jokin kohta jää muita paljon heikommiksi, sen poistaminen kokonaan on hyvä keino tiivistää ja nostaa jäljelläolevan tekstin laatua.
• Erikoiskielet (esim. hoiva-alalla tai EU-hallinnossa) ovat sitä varten, että alan ihmiset voivat puhua keskenään käyttäen tarkkoja termejä. Tällainen teksti tiivistyy usein niin hyvin, että kokonaisen erikoiskielisen kappaleen ydinsisältö mahtuu 2-3 yleiskielen lauseeseen.

Jos kirjoitustyyliisi kuuluu runsas kuvailu, hyvä mittari näyttämään tiivistämisen tarpeen on katsoa, onko kuvailua enemmän kuin itse asiaa. Seuraava lause on jo koomisesti kallellaan kuvailun puolelle: ”Asukkaiden tarpeiden ja toiveiden mukaisesti suunniteltu, ympäristön olosuhteet huomioiva ja huolella hoidettu piha on viihtyisä.”

Tekstin ankkuri

Ankkuri on tekstiosion (fraasi, lause, kappale) keskeisin sana tai käsite. Sitä voisi sanoa teemaksi, aiheeksi tai avainsanaksi, mutta se on oikeasti enemmän. Kirjoittajan on tärkeää tunnistaa ankkuri, jotta osaa rakentaa muun tekstin sen ympärille.

Ankkuri ei useinkaan ole kirkastunut vielä kirjoittamisvaiheessa, mikä tekee siitä editointivaiheen tärkeän ajattelutyökalun. Sen avulla voi kirkastaa ajatuksia ja selkeyttää tekstiä.

Mikä ankkuri on?

• on lauseen merkityksen kannalta tärkein sana tai käsite
• on se, mihin muu teksti kiinnittyy

Mistä sen tunnistaa?

• se jää jäljelle, kun poistat asiasta kaikki siihen liittyvät tarkentimet
• on yleensä sana, johon myöhemmin viitataan ”se” -sanalla
• ei välttämättä ole ylitarkka (täydellisesti määritelty)
• jos poistat sen, teksti hajoaa ja menettää merkityksensä

Mitä sillä voi tehdä?

• Laske ankkuri heti tekstin alkuun ja tekstistä tulee selkeää mutta tuntuu vähän sanakirjamaiselta
• Sopii hyvin kappaleen alun inline-otsikoksi (väliotsikkoa alemmalla tasolla)
• Laske ankkuri lauseen loppuun ja pohjusta se lauseen alkuosalla
• Pudota ankkuri kappaleen loppuun ja teksti tuntuu dramaattiselta ja yllättävältä

Tässä vinkit rönsyilevästi ja ajatuksenvirtana kirjatun raakatekstin kirkastamiseen ja tiivistämiseen:

1. Etsi tekstin ankkuri
2. Sijoita ankkuri kappaleen alkavaan lyhyeen lauseeseen
   (oma suosikkini on muotoilla aloituslause katekismus-tyyliin: ”mitä se on?”)
3. Järjestä listat tai vaihtoehtojen kuvaukset omaan lauseeseensa
4. Karsi toistorakenteita
5. Karsi ylitarkkaa selittämistä

Konkreettinen esimerkki (pdf, 1 s. CC BY 4.0)

Lukija rakentaa ymmärryksensä ankkurin varaan.
Kirjoittaja voi valita, mihin ankkurin pudottaa.

Lopuksi: Runoissa ja lauluteksteissä ankkuri on sanoituksen rivin (tai riviparin) tärkein ajatus, mielikuva tai tunnelma. Se tiivistyy usein yhteen abstraktiin sanaan, minkä ympärille koko rivin (tai riviparin) muut sanat valitaan ja muotoillaan. Se ei kuitenkaan ole sama kuin ”merkitys” tai ”sanoma”. Ankkuri on selvästi näkyvissä, mutta merkitys ja sanoma rakentuvat kuulijan tulkinnassa.

---

Nyt kurkistettiin sisutussuunnittelusta jo vähän musiikin puolelle. Seuraavassa, eli juttusarjan viidennessä osassa eletään kokonaan musiikin maailmassa. Käsittelen siinä tekstin rytmiä, painotusta ja sävyjä.

Tässä juttusarjan toisessa osassa käsittelen erilaisia tekstilähteitä, ideointia, jutun runkoa ja varsinaista tekstin kirjoittamisesta. Et löydä ”10 vinkkiä parempaan tekstiin” -listaa, vaan tarkoituksella hidastettua puhetta kirjoittamisen sisältä. Ohjaavia kysymyksiä, kirjoittajan ajatusääntä ja mielikuvia. Kuvaan ajatuksiani ja kokemuksiani: miten jäsennän kirjoittamista ja minkä olen todennut toimivaksi.

“Millainen olen kirjoittajana? Istun kovalla lattialla pesukoneen edessä ja katson luukun takana pyörivää kirjopyykkiä. En ihan tiedä, mitä koneessa tapahtuu, mutten osaa keskittyä muuhunkaan ennen kuin on valmista.”

En ole oikein pitänyt sanasta prosessikirjoittaminen. Termi tuntuu tekniseltä, kuin suuryrityksen dokumenttituotannon standardilta. Haluan käsitellä asiaa ilman tuota tehokkuus/kiire/stressi -ideologiaa, sillä kirjoittaminen on ajattelua. Rauhassa mietitty juttu on varmasti parempi kuin kiireessä kyhätty.

Silti, kirjoittaminen sisältää aivan samoja valintoja ja pohdintoja, kirjoititpa pörssiyrityksen vuosikertomusta tai omia muistelmiasi. Voit siis kokeilla tästä hyödyllisiltä vaikuttavia juttuja. Ei ”Koko ajattelu uusiksi!” vaan enemmänkin ”Käytä mistä tykkäät”.

Supertiivis juttu

Lyhyimmät jutut tehdään yhdeltä istumalta. Työvaiheita on vain kolme: 1. Kerää ja tarkista faktat 2. Kirjoita ja editoi 3. Julkaise ja vilkaise. Esimerkiksi Facebook-postauksessa toimivat hyvin julkaisut, joissa on vain neljä riviä. Niin vähän tekstiä, että postauksen näkee kokonaan ilman, että se täytyy klikata auki.

Supertiiviin tekstin tekemisessä toimii hyvin uutissähkeen kaava: Kuka-Mitä-Missä-Milloin-Millä seurauksella? Tässä some-valmis supertiivis juttu:

“Petäjä-opiston kevätnäyttely Parkanossa, Musiikkiopiston salissa
su-ma 19.-20.4.2026. Lisätiedot: sasky.fi/petaja”.

Tällaiset tekstit ovat niin tiiviitä, että ne eivät enää noudata normaalia kielioppia. Edellisessäkään ei esimerkiksi ole ainoatakaan verbiä. Tekstin tiivistämisestä tarkemmin tuonnempana.

Vieras lähdeteksti

Usein on olemassa valmista tekstiä, jota käytetään oman jutun materiaalina. Jos valmis sisältö on hyvää, tulee kiusaus käyttää sitä enemmän kuin välttämättä tarvitsisi. Keskeistä on kuitenkin löytää tekstilähteen ydin ja käyttää sitä.

Siirtymäkohtaan omasta tekstistä vieraaseen tekstiin on usein hyvä rakentaa pieni silta. Usein siihen riittää yksi lause. Yleinen tapa on käyttää siihen lähdetekstin julkaisutietoja, vähän kuin radio-DJ kappaleen vaihtuessa. Käteviä tapoja palata vieraasta takaisin omaan tekstiin ovat aloittaa uusi kappale, viitata vieraaseen tekstiin heti oman tekstin jatkuessa tai naamioida paluukohta (väliotsikolla, kuvalla, lainauksella tms.).

Joskus lähteenä käytettävä teksti on suojattua eikä sitä nimenomaan saa käyttää. Silloin katsotaan tekstin taakse, sen ideoihin ja oma juttu rakennetaan niiden pohjalta. Jos teksti sisältää timantilta tuntuvan ytimen, paras on poimia se tiiviiksi suoraksi sitaatiksi ja käyttää asiallista lähdemerkintää.

Vielä useammin valmis sisältö ei sovi oman jutun sisällöksi. Tavallisin tapaus ovat erikoiskielet. Esimerkiksi laki-, hallinto-, markkinointi- tai teknokieli pitää ensin ymmärtää ja käytännössä kirjoittaa kokonaan uudelleen kohdekielelle. Erikoiskielet käyttävät tarkkoja termejä, joita täytyy kääntää erikoisalaa tuntemattomien ymmärtämään muotoon. Yleiskielelle kääntäessä niiden tarkkuutta voi helposti pienentää ilman, että merkitys kärsii liikaa. Erikoiskielisen tekstikappaleen ydinsisällön voi yleensä tiivistää 2-3 lyhyeen lauseeseen yleiskieltä.

Jos tehtävänä on välittää tarkasti jokin erikoiskielellä oleva teksti, siisti tapa on tehdä siitä typografisilla keinoilla pieni saareke yleiskielisen tekstin keskelle. Jos välitettävä teksti on liian iso sellaiseen, online-jutuissa toimii hienosti, kun tekee erikoiskielisestä osasta erillisen online-dokumentin, kirjoittaa oman jutun yleiskielellä ja luo sen loppuun vain siistin linkin ”Katso tarkemmat tiedot täältä”.

---

Ideointi

Luonnostelemaan pääsee heti, kun on tavoite, tulee idea tai on tarve kirjoittaa. Alla on ohjaavia kysymyksiä suuntaamaan ajatuksia. Niitä kannattaa pohtia ennen kuin kirjoittaa mitään.

• Mitä minun pitäisi tai olisi hyvä sanoa tästä asiasta?
• Mitä ajattelen / tiedän tästä asiasta?
• Miten oikeasti suhtaudun tähän asiaan?
• Mitä haluan tästä sanoa?
• Mitä haluan, että lukija ajattelee / tuntee?
• Mitä haluan, että lukija oppii / tekee tai miten hän muuttuu?

Jos alat kirjoittaa juttua heti, kun saat idean, saatat kahlita itsesi siihen liian aikaisin. Pyörittele sitä mielessäsi vähän aikaa ennen kuin päätät kirjoittaa siitä. Kiireessä ja stressissä helposti takertuu ensimmäisenä eteen tulevaan asiaan. Kuin rantavarjon tolppaan tsunamin lähestyessä. Siitä ei päästä irti, vaikka lähellä olisi tukevasti maahan juurtuneita palmupuita.

”Tunnistat hyvän juttuidean siitä, että tiedät heti, mistä suunnasta tai näkökulmasta lähdet kirjoittamaan tekstiä. Ideavaiheessa ei tarvitse vielä tietää, miten pääset asian ytimeen. Se löytyy vasta tekstiä kirjoittamalla.
Ei. Se on kirjoittaminen itse.”

Alkuidean kehittäminen: Rohkaisin edellisessä jutussa, että idean ei tarvitse olla hyvä. Huonosta alkuideasta ei kuitenkaan lähdetä kirjoittamaan, vaan siitä pitää ensin kehittää toimiva juttuidea. Tässä lisää ohjaavia kysymyksiä:

• Mikä tuossa ideassa on pielessä?
• Mikä olisi parempi sana tuolle asialle?
• Tarkoittaako tämä tuota asiaa kokonaisuutena, vaiko vain pientä osaa siitä?
• Onko tässä kyse samasta jutusta kuin siinä toisessa asiassa?
• Mikä on oma tai läheisteni kokemus tästä?
• Jos on näin, mitä siitä seuraa?
• Onko näin oikeasti, onko mitään todisteita?

Alkuideasta ei oikein pääse eteenpäin, jos se on niin yleinen, ettei yksityiskohtiin pääse kiinni tai niin yleisesti hyväksytty, ettei herätä mitään vastaväitteitä. Esimerkit välittävät taas ajatuksen: “terveydenhuollon uudistus toi ongelmia” tai “olen huolissani maapallon tulevaisuudesta” tai “käytännön taidot ovat tärkeitä”.

Mikäli ideointivaiheessa mikään ei tunnu auttavan,tässä on äärimmäinen keino. Se on niin vaarallinen, että sitä täytyy käyttää erittäin varovasti. Tekniikan nimi on maksimi.

maksimi on alkuvaiheen työmenetelmä, missä ajatus kirjoitetaan tarkoituksella ensin liioiteltuun muotoon: äärimmäiseksi väitteeksi tai ehdottomaksi totuudeksi. Maksimia ei koskaan, koskaan jätetä valmiiseen tekstiin. Sen ainoa tarkoitus on saada kirjoittaja väittelemään oman ajatuksensa kanssa.

---

Jutturunko

Jutturungon luominen on kuin kauppalapun tekemistä. Sillä on kolme tehtävää:

1. Ennen kirjoittamista: ”Näm’ä tarvitaan”
2. Kirjoittamisen aikana: ”Älä unohda kirjoittaa näistä”
3. Editoinnin aikana: ”Tee tästä väliotsikko”

Aloita tyhjästä ja listaa nopeasti kaikki asiat, jotka haluat mukaan. Käytän tästä sanaa aivodumppi. Se on asioiden kippaamista nopeasti, epäröimättä ja muotoilematta.

Jutturunko on yhtä aikaa idealista ja työlista. Käytä runkoa koko jutun kirjoittamisen ajan. Päivitä sitä aina kun tulee uusi idea tai hylkäät idean.

Rungon jäsentäminen: jutun rungon hahmottaa helpommin, kun sisältö on vasta avainsanojen lista ilman sisältöjen painoa. Parhaimmillaan se mahtuu kerralla ruudulle. Listamaisuus auttaa huomaamaan:

• mikä asia tulisi luontevasti tämän asian perään?
• sisältyykö asia johonkin toiseen asiaan?
• ovatko jotkut asiat pari (vaikket ehkä vielä tiedä miksi)?
• Muodostavatko jotkut asiat joukon (jolla ei ehkä vielä ole otsikkoa)?
• onko asia niin pieni yksityiskohta ettei se kuulu muiden kanssa samalle tasolle?

Jutturungosta löytää joskus asioita, jotka ovat niin laajoja, että ne rikkovat jutun rakenteen ja kasvattavat sen mittaa liikaa. Tämä on merkki siitä, että aihe ansaitsee oman juttunsa. Tee sille erillinen dokumentti ja siirrä asia sinne odottamaan hyvää hetkeä tarttua siihen.

---

Kirjoittaminen

Kun sinulla on valmis ja jäsennetty jutturunko, pääset viimein käsiksi juttutekstin kirjoittamiseen. Aloita siitä otsikosta, joka sinua eniten houkuttelee. Kirjoita teksti otsikon alle. Otsikko muistuttaa siitä, mikä olikaan kokonaisuus, joka pitäisi tässä kattaa. Kun tekstiä alkaa virrata, otsikko unohtuu helposti.

Kirjoittaminen on itsessään mikrosykli: tee valintoja, kirjoita, huomaa ongelma, etsi parempi ratkaisu, sovita uusi ratkaisu vanhan tilalle, iloitse ongelman ratkeamisesta, jatka kirjoittamista ja tee seuraavia valintoja.

Mitä lause tekee? Kielessä lause on se, joka tekee varsinaisen työn. Aktiivinen lause voi esimerkiksi todeta, kuvailla, selittää, ehdottaa, kysyä, vastata, määrätä, julistaa, pyytää, väittää, kumota väite, yleistää, tarkentaa, perustella, vahvistaa, pehmentää, tukea, torjua, kritisoida, vastustaa, kannattaa, kiistää, myöntää, käskeä, kieltää, kehottaa tai vertailla. Jos lauseelle ei ole tarjolla kunnollista työtä, se tyytyy kertomaan, mitä on olemassa. ”Tapahtuma on maksuton.”

Lausetason valinnat liittyvät siihen, mikä on tekstin tavoite ja muoto. Kirjoittaessa tärkeimpiä valintoja onkin ”Mitä seuraavan lauseen pitäisi tehdä?” Otetaan tähän kirjoittajan salaa nauhoitettua ajatusääntä: ”Tuo oli selkeä väite, Pitääkö sitä vähän vielä tarkentaa tai perustella (seuraavassa lauseessa)?”

Itse kirjoittamisen aktia on vaikea kuvata ilman siihen kuuluvaa jatkuvaa säätämistä ja kokeilua. Olisipa kirjoittaminen vain kirjoittamista! Se on mielen muuttamista täydessä vauhdissa, uuden vaihtoehdon keksimistä, sovittamista nykyisen tilalle ja liitoskohtien tasoittamista. Jälleen kirjoittajan ajatusääntä: ”Onko tämä näin parempi? Voinko jatkaa tästä eteenpäin?”

Raakateksti

Vaikka tekstiä on nyt kirjoitettu, työ ei silti ole vielä tehty. Kerran kirjoitettu teksti on vasta raakatekstiä. Siihen on tulostettu aivoista asioihin liittyviä ajatuksia, ehkä käytetty vieraita tekstilähteitä ja ehkä listattu asioita. Raakateksti ei ole valmis juttu, vaan vasta luonnos, melkeinpä kirjoittamisen aloituskohta.

Kukaan ei kirjoita suoraan valmista juttua. Kaikki kirjoittavat ensimmäisenä mieleen tulevat asiat. Ne eivät kaikki silti sovi juttuun: Jotkut vievät sivupolulle. Monia asioita ei vielä tule ajatelleeksi (tai niitä ei vielä tiedä) tekstiä ensimmäistä kertaa kirjoittaessa.

Raakatekstiä ei kannata katsoa sillä silmällä, kuinka hyvin se on kirjoitettu, vaan sitä, mitä se yrittää tehdä. Vaikka oma raakatekstisi näyttää itsestäsi hävettävän huonolta, ilman tätä alkuvaihetta yksikään juttu ei olisi koskaan valmistunut.

---

Lopuksi

Tämä on monelle tuttu kokemus: kirjoittaminen herättää harvinaisia ja hiljaisen raastavia kaksoistunteita. Kun olet tehnyt hyvän jutun tai korjauksen, olet aidosti iloinen, että teksti on nyt valmis tai parempi. Olet ansaitusti ylpeä itsestäsi. Jotkut muutokset eivät pelkästään ratkaise ongelmia, vaan niissä on myös tietynlaista kauneutta. Ilo ja ylpeys kestää kuitenkin vain silmänräpäyksen. Niiden tilalle tulee outo haikeus ja yksinäisyys, Kukaan ei voi jakaa tätä hetkeä kanssasi eikä kukaan voi koskaan tietää, kuinka monta pientä parannusta on tarvittu, että juttu on nyt valmis.

---

Kirjoittamisesta-juttusarjan kolmannessa osassa keskitytään tekstin editoimiseen: korjataan virheitä, listataan työkaluja ja katsotaan luku- ja sijamuotoihin liittyvä esimerkki.

Nyt otan vähän lomaa Japani-teemasta ja tämän kerran aiheeksi kirjoittamisen ja ajattelun. Etenkin sen, mitä niiden välillä tapahtuu. Otsikko saa kuitenkin olla lyhyen napakka, ettei kuulosta akateemiselta. Samasta syystä lopetin myös puhumisen passiivimuodossa.

Löysin viime vuonna hyvän sanan kuvaamaan tapaani kirjoittaa. Eksploratiivinen kirjoittaminen. Se kuulostaa aika samalta kuin muinaisen tenttikirjan nimi ”Tutki ja kirjoita”. Ne ovat ehkä eri asioita, mutta tuolle sivupolulle ei nyt eksytä. Kun ajatus alkaa virrata, silloin ei pysähdytä pyörittämään termejä.

Eksploratiivisen kirjoittamisen perusidea oli uusi ja jännittävä. Normaalisti yritän kirjoittaa asioista, joista tiedän tai luulen tietäväni. Entäpä jos kirjoittaisikin siitä, mistä en (vielä) tiedä? Silloin voi kokeilla, tehdä havaintoja, vertailla, rakentaa selityksiä, luottaa intuitioon ja seurata assosiaatioita.

Kirjoittaminen tutkimusmatkailijan asenteella vaatii rohkeutta. Jätänkö näkyviin ajatusten harhapolut ja umpikujat? Ei vain silotellun lopputuloksen? Silloinhan jokainen matkapäiväkirjan lukija näkee kaiken epävarmuuden ja keskeneräisyyden. Mutta myös sen, mitä polkuja on kuljettu, eikä vain sen, mihin on päädytty. Olisi turvallisempaa pitää kiinni aiemmista käsityksistä. Mutta niihin takertuminen estää asioiden poimimista matkan varrelta – eli oppimista.

Aloittamisen sietämätön vaikeus

Hankalinta on aloittaa silloin, kun ei ole ensimmäistäkään ideaa. Tässä auttaa radikaali uusi asenne: alkuajatuksen ei tarvitse olla hyvä. Aivan! Sen tehtävänä on vain lämmittää moottoria. Voit huoletta kirjoittaa ensin huonoa tekstiä ja korjata sen myöhemmin. Uskon, että aloittamisen vaikeus on suurelta osin siinä, että yrittää kirjoittaa heti lopullista tekstiä. Älä yritä! Kahta asiaa on tunnetusti vaikeaa tehdä yhtä aikaa ja keskittyminen kielioppiin ja sisältöön kuuluvat tähän joukkoon.

Edelliseen liittyvä toinen hyvä asenne on editointihenkisyys. Teksti ei ole taideteos, johon ei saa koskea. Se on raaka-ainetta, eikä mitään muuta. Juttu paranee melkein aina tiivistämällä ja jäsentämällä sitä uudelleen. Tämä helpottaa kirjoittamisen aloittamista, mutta vaikeuttaa editoinnin lopettamista.

Teksti on taikinaa, joka paranee, kun sitä vaivataan. Se on myös välillä jätettävä lepäämään. Palaa siihen seuraavana päivänä tuoreilla silmillä. Aivosi kehittävät nukkuessasi ratkaisuja kohtiin, joihin et ollut tyytyväinen. Seuraavana päivänä saat editointivaiheen käyntiin heti.

Kerron tarkemmin seuraavassa jutussa kirjoitusprosessistani. Viimeistelyvaiheeseen kuuluu esimerkiksi vohveloinnin poistaminen (engl. waffle, lörpötellä). Sitä tulee helposti tekstin alkuun. Tähän liittyen: on mahdollista, ettet koskaan näe tämän jutun ensimmäisen luonnoksen aloitusta ”Nyt otan vähän lomaa…”

Aloittamista vaikeuttaa myös se, että aihe on ennalta rajattu tarkasti. Työjutuissa aihe tulee annettuna ja tavoitteena on vain informoida selkeästi ja virheettömästi. Omia tavoitteitani näiden lisäksi ovat, että teksti on tiivis, kevyesti taustoittava ja lukijan näkökulman huomioiva. Vapaan aiheen teksteissä tavoitteena voi hyvin olla nähdä, mihin teksti ja tarina vievät.

Vapauden hinta

Yksi suurimmista ajattelun ongelmista on se, että et tiedä itsekään, mitä ajattelet. Tätä huomaa erityisesti kirjoittaessa. Tietystä asiasta on vain yksi päällimmäinen ajatus ja kaikki muut siihen liittyvät ovat jotenkin hämärässä. Mieleen mahtuu vain vähän kerrallaan. Uskomukset esiintyvät totuuksina, perustelut eivät aina kestä päivänvaloa ja ajatusketjut jäävät kesken. On myös asioita, joita et halua edes ajatella. Tätä listaa voisi varmasti vielä jatkaa.

Vapaasta aiheesta kirjoittaessasi olet vapaampi ulkoa annetuista aiheista ja tavoitteista. Vapaus on kuitenkin osaksi harhaa. Teksti täyttyy ajatuksista, joita luulet omiksesi. Rehellisesti: olet kuullut tai lukenut ajatuksen joltakin tai jostakin. Olet sulattanut ne mielessäsi itseäsi puhuttelevaan muotoon ja ottanut ne omiksesi. Ei niin, että omistaisit idean, vaan niin, että ajattelet itse samalla tavalla.

Nyt päästään ytimeen: työjutuissa et oikeastaan kirjoita, vaan toimit reunaehtojen sisällä. Määrämuotoisuus toisaalta myös helpottaa. Vapaasta aiheesta kirjoittaessasi päätät aiheesta, tavoitteista ja muodosta, mutta ammennat ympäröivästä kulttuurista niin paljon, että tuskin mikään on todella omaasi. Kumpikaan näistä moodeista ei ole erityisen houkutteleva. Yhteistä niille on kuitenkin tämä: molemmissa yrität rakentaa ymmärrystä, selitystä ja kokemusta.

”Olen sellainen ihminen, joka voi ajatella asiaa selkeästi
vasta sen jälkeen kun on kirjoittanut siitä”.
– Haruki Murakami

Työtä se vaan on

Kirjoittaminen ei ole pelkästään ajattelun työkalu, vaan kokonainen työpöytä. Voit levittää sille asiat eteesi näkyviin. Voit selvittää solmuun menneet ajatusketjut, kirjoittaa auki mitä tarkoitat, täyttää logiikkaan jääneen aukon ja valaista hämärät kohdat. Lisäksi voit siirtää ajatuksen työpöydälle talteen, odottamaan toista juttua, johon se sopii paremmin.

Jos haluat kokeilla tämän jutun ideoita, tässä on helppo harjoitus:

1. Valitse aihe. Mikä tahansa ensimmäisenä mieleen tuleva
2. Kirjoita aiheesta 10 minuuttia, mutta älä korjaa mitään. Ei edes lyöntivirheitä
3. Tallenna teksti
4. Palaa tekstiin seuraavana päivänä.
5. Valitse sieltä paras ajatus
6. Kehitä ja editoi sitä 20 minuuttia.
7. Tutki lopuksi, mitä syntyi

Tähän on nyt hyvä lopettaa. Kävi taas niin kuin tavallisesti: yksi ajatus synnytti kolme uutta. Selvää on myös, että näin laaja aihe vaatii kokonaisen juttusarjan. Käsittelen mieluummin vain muutaman aiheen kerralla, mutta tarkemmin. Pelkkä asioiden listaaminen kun ei oikeastaan hyödytä ketään.

---

Kirjoittamisesta -juttusarjan toisessa osassa yritän kuvata kirjoitusprosessini vaiheet niin käytännöllisesti, että kaikki mystiikka katoaa. En usko, että minulla olisi mitään uutta tietoa, mutta voin varmasti nimetä asioita, joista on hyötyä myös muille. Niihin on helppo peilata omaa tapaa ajatella ja kirjoittaa.

---

Kirjoittamisesta-blogisarja

Osa 1: aloittaminen, vapaudesta, työasenteesta

Osa 2: tekstilähteet, ideointi, jutturunko, kirjoittaminen, raakateksti

Osa 3: kirjoitusvirheet, tekoäly, luku & sija

Osa 4: lapamatolauseet, logiikka, väliotsikot tiivistäminen, ankkuri

Osa 5: rytmi, painotus, sävy & tuntu

Osa 6: omat elokuvat, kuka puhuu, kamera liikkuu

Osa 7: isot asiat, jutun osat

Osa 8: sujuvuus, metatasolle, julkaiseminen, sanasto

Osa 9: Kirjoittamiesta – sanasto